Sammaleenhiljainen

Hiljaa auringonläikässä

Hiljaa auringonläikässä

Polvistuin rukousjakkaralle luostarin rukousmajassa. Vietin keskipäivän rukoushetken yksin, nautin lepohetkestä auringonläikässä kuin kissa… Huvimaja on tänä kesänä kokenut muodonmuutoksen: talkoovoimin pöytä roudattiin pois, lattialle levitettiin räsymattoja, nurkkauksesta löysivät paikkansa ikonit, ja ikkunoiden takana majaa kaunistaa Luojan vehreä luomakunta.

Kesän mittaan luostarissa on tapahtunut paljon, on kiitollinen olo monista, monista kohtaamisen hetkistä. Monilahjakkaiden talkoolaisten kanssa olemme työn ohessa ehtineet pohtia elämää ja sen ihmeellisyyttä. Jumalanpalveluksiin, iltamessuihin ja nuotioiltoihin ovat löytäneet tiensä yhä uudet ihmiset.

Työntäyteistä on ollut. Tällä viikolla, kun on ollut suhteellisen rauhallista, olen ehtinyt valmistella pian alkavaa retriittien sesonkia. Mietin välillä, missä ovat omat sammalhetkeni, sellaiset jolloin en koko ajan suunnittele seuraavaa hommaa?

Yksi sammaleinen illansuu tuli vietettyä saarikirkossa Ison Säkäsen piskuisessa mutta viehättävässä saaressa Enonkosken toisella kulmalla. Sattuipa niin, että ulkoilmajumalanpalveluksemme lähestyessä säätyyppi päätti juuri vaihtua. Viikkojen helteinen pouta muuttui reippaaksi sateeksi. Sateessa meidät jumalanpalveluksen toimittajat soudettiin saareen, sateessa kyläläiset sytyttivät (!) nuotion ja päätimme paistaa kirkkomakkarat ensin. Ja niin kävi kuin kuulemma jonain aikaisempanakin vuonna: aterioinnin aikana sade lakkasi. Vietimme levollisen sanajumalanpalveluksen tuoksuvassa metsikössä.

Muistelin saarikirkkoa kun eräänä iltapäivänä käyskentelin – kevyessä sateessa – Lintulan luostarin maisemissa. Suloisen metsäpolun päästä löytyi järven rannalta Paraskevan tsasouna. Sinne istahdin, sytytin tuohuksen ja vietin sammaleenhiljaisen hetken.

Lintulassa minut oli ystävällisesti kutsuttu sisarten ja talkoolaisten kanssa kahvittelemaan ja vähän tutustumaan. Kerroin meidän luostariyhteisömme kuulumisia ja kuulostelin heidän. Lintulan väkeä painaa huoli mahdollisesta kaivoksesta lähiseudulla. Sen toteutuminen olisi Lintulalle hirmuista – hyvästi hiljaisuus ja puhtaat yrtit. Igumenia Mikaela on julkisestikin vedonnut luomakunnan varjelemisen puolesta, ja häntä monet kuuntelevat.

Olen itsekin kuulolla kaivoshankkeen suhteen ja vähän jo mukana muodostuvassa kansalaisliikkeessä avolouhossuunnitelmia vastaan. Voin ammentaa pohjoiskarjalaisista kokemuksista uraanikaivosten vastaisessa kansalaisliikkeessä takavuosina.

Kristillisessä mietiskelevässä rukouksessa nämä kaksi ulottuvuutta, kontemplaatio ja toiminta, kuuluvat yhteen. Anna-Maija Raittila suomensi kontemplaation rukoushiljaisuudeksi. Tällaista katselevaa ja kuuntelevaa, syvältä parantavaa rukousta nyt tarvitsen ja tarvitsemme. Kristus-Auringon lämmössä elämänvoima palautuu ja vaeltajan seuraava askel alkaa hahmottua.

Luostariyhteiso.fi © 2018