Sammaleenhiljainen

  • http://www.luostariyhteiso.fi/wp-content/uploads/IMG_6438-e1524420565502.jpg
  • http://www.luostariyhteiso.fi/wp-content/uploads/lepojakutsu2_2018-1.jpg
  • http://www.luostariyhteiso.fi/wp-content/uploads/IMG_6428-e1524422871905.jpg
  • http://www.luostariyhteiso.fi/wp-content/uploads/IMG_6421-e1524422910199.jpg

Lepo ja kutsu

Sammaleenhiljainen

Kun eilen ajelin luostariin, havaitsin metsän reunamilla komean hirven. Onneksi sillä ei ollut aikomustakaan tulla tielle. Samalla kuuntelin autoradiosta iloisia uutisia siitä, miten saimaannorpan pesintä onnistui lopulta todella hyvin tänä keväänä.

Näin alkoi puuhakas päivä luostarissa. Koolle tuli moninainen talkooporukka, sen sydämenä kolme afgaaninuorukaista. Leena-ystävä heidät toi tänne ja opasti pojat töihin. He olivatkin ahkeria ja tarkkoja siivoojia. Koko yläkerta tuli tuoksuvan puhtaaksi.

Välillä rauhoituimme rukoushetkiin ja aterioille. Kuulimme millaista poikien elämä on ollut sen jälkeen kun he löysivät tiensä kristilliseen seurakuntaan. Siunausta heidän poluilleen rukoiltiin ja luvattiin rukoilla edelleen.

Muutenkin luostarin lauantaipäivässä oli vilinää. Kylän väkeä kävi kyselemässä majoitusta kesähäittensä vieraille tai sopimassa puutarhatalkoista. Valokuvaaja piipahti lehtijuttua varten. Minä someuntuvikko sain aina jossain välissä opastusta tietotekniikan ihmeellisen maailmaan. Tällaista härdelliä kesti keskipäivän rukoushetkestä illan rukoushetkeen.

Mutta sen jälkeen muiden talkoolaisten autojen perävalot hävisivät näkyvistä ja luostariin laskeutui pyhän sammaleenhiljainen rauha. Lähdin iltakävelylle ja koko kylä lepäsi hiljaisuudessa. Eilisehtoon siirtymä arjesta sapatinlepoon oli ihastuttavan jyrkkä ja selkeä. Siinä siirtyi toisenlaiseen aikakäsitykseen.

Kirjallisuusvinkki: Tällaisista levon ja sapatinvieton syväulottuvuuksista kiinnostuneen kannattaa tutustua Tomas Sjödinin kirjaan Se tapahtuu kun lepäät.

Ihminen saa olla väsynyt ja myöntää sen itselleen. Retriittiin tai luostariimme muutenkin saa tulla lepäämään.

Silti kristillinen hiljainen rukous ei ole pelkästään ”söpöilyä” tuohuksen valossa. Hiljaisessa eli kontemplatiivisessa rukouksessa ihminen myös johdetaan toimintaan. Jumala johtaa. Hiljaisuudessa, levon hoitaessa, tulee mahdolliseksi kuulla Jumalan kutsu juuri omaan, minulle mielekkäimpään tehtävään. Se voi olla radikaalikin rakkauden kutsu.

Ajattelen niitä norppien puolustajia, joista radiossa kerrottiin. 80-luvulla saimaannorpat olivat katoamaisillaan, mutta kourallinen ihmisiä päätti kuitenkin yrittää pelastaa ne. He asettivat tavoitteeksi 400 norpan kannan, mikä tuntui silloin todella kaukaiselta maalilta. Mutta tänä Luojan keväänä 2018 tuo tavoite taitaa jo olla saavutettu.

Ajattelen myös heitä, jotka ovat saaneet kutsun olla tukena turvapaikanhakijoille. He elävät mukana paitsi iloissa myös vaikeissa päätöksissä ja tunteissa.

Itse koen olevani kutsuttu sekä tähän retriittipapin tehtävään että edelleen myös kansalaistoimijaksi kohtuuden kulttuurin puolesta. Siinä kyse on irti päästämisestä pelosta, ylimitoitetusta turvallisuudentarpeesta ja vertailusta, jotka ovat ylikulutuksemme synnyt syvät. Kristillisellä mietiskelyperinteellä on paljonkin yhtymäkohtia näihin asioihin. Tavoiteltu toisenlainen, kohtuullisempi, luonnonläheisempi ja onnellisempi elämäntapa tuntuu kaukaiselta mutta…

Mutta toisen kerran näistä lisää.

Nyt pohdiskelen levon ja kutsun suhdetta kun olen palannut papintyöhön. Siinähän hyvin usein sunnuntai on työpäivä. Haluan sen kuitenkin olevan erilainen päivä kuin viikon arkiset työpäivät. Ja olisiko maanantai sitten minulle se varsinainen lepopäivä, jyrkästi erilainen kuin muut?

Vielä haluan kertoa eilisen iltakävelyn kauneimmasta hetkestä. Suuntasin minulle entuudestaan tutulle lähteelle aivan pienen kävelymatkan päässä luostarista. Joko se on paljastunut lumen alta? Olihan se. Kumarruin lähteen reunalle ja ammensin kädelläni kolme siemausta ihanaa elävää vettä, Pyhän Kolmen nimeen.