Luomisen päivänä pyhä Jumala sekoitteli sormissaan maan tomua, tuhkaa, multaa ja hiekkaa...ja muovasi ja muotoili minut. Ihmisen omaksi kuvakseen. Omaksi kauniiksi kuvakseen.

Uskallanko uskoa ja luottaa, että kaikessa vajavaisuudessa ja likaisuudessakin kannan aarteena itsessäsi Luojani kädenjälkeä?

Eräässä hengellisessä laulussa lauletaan ”Hiljaa painan pääni ja vaikenen, katson sinun kättesi töitä. Seison rannalla ikuisuuden, Luojan suuruutta ihmettelen.”

Jos katson itseäni peilistä, katsonko ja näenkö kuvastimessa Luojan työn?Voisinko edes aavistellen, ehkä ujostikin, nähdä siellä heijastuksen kauneutta, pyhyyttä, puhtautta ja kirkkautta? Ei omaani, vaan Jumalan? Jota hän luomistyössään myös minuun istutti, punoi ja puhalsi.

Aivan varmasti minä elämäni matkalla kadotan ainakin hetkittäin itseni ja Jumalan, kosketuksen itseeni ja Jumalaan. Elämän pyhyyteen.

Mutta Jumala ei kadota minua, eikä Jumala katoa minusta, luodustaan.