Sammaleenhiljainen

Sekä-että-rukous

Sekä-että-rukous

Rukouksen maailma näyttäytyy minulle vuosi vuodelta yhä paradoksaalisempana.

Rukouksella on siis vahvasti sekä että -luonne. Perustelen.

* Toisaalta rukous on maailman luonnollisin ja yksinkertaisin asia. Anna-Maija Raittilasta on sanottu, että hän ”eli hengityksenkaltaisessa yhteydessä luontoon”. Sellainen hengittely on jo rukousta. Ja toisaalta Seppäsen Liisa on oikeassa, kun hän toteaa tämmöisen väitteen masentavan silloin kun omat ”hengitysvaikeudet” hävettävät. (Ks. Liisan esipuhe hänen ihastuttavaan vanhojen kelttiläisten rukousten kokoelmaansa Maa jalkojeni alla.)  Useimmille kristityille rukous, ainakin sille ajan antaminen, on vaikeaa. Kuulun siihen porukkaan.

* Minulle ja monelle rukous on sekä lepoa että määrätietoista harjoittamista, ponnisteluakin. Jos haluaa kokea sitä elämän runsautta, mitä mietiskelevällä rukouksella on tarjottavanaan, on sitouduttava antamaan rukoukselle aikaa suht’ säännöllisesti. Tarvitaan sekä itsekuria että lempeyttä itseä kohtaan. Tärkeää on joka tapauksessa muistaa, hyvässä luterilaisessa hengessä, että suorittamisesta Jumalan edessä ei ole kyse. Jumalan armo kulkee edelläni, ja on puhdasta lahjaa. Lahjasta kiitollisena koetan sekä tehdä hyviä, rakkaudellisia tekoja lähimmäisilleni että sallia itseni upota syvemmälle rukouksen ulottuvuuteen. Nämä molemmat ovat armon vastaanottamista seuraavaa hedelmäosastoa.

* Rukousta on sekä sanatonta että sanallista. Näin oli Jeesuksellakin, evankeliumien mukaan. Kotilan Heikki tiivisti tämän pohtiessaan Isä meidän -rukousta jotenkin niin, että rukous ei ole ensisijaisesti teko vaan olemisen tapa. Kyseessä on vastaanottamisen avoin asenne.

Rukous on vastaanottamisen avoin asenne.

* Luostarin kirjahyllystä osui käsiini ennenlukematon kirja, Henry Morganin ja Roy Gregoryn toimittama The God You Already Know. Developing Your Spiritual and Prayer Life (SPCK 2009). Kirjassa iso joukko tavallisia brittejä kertoo siitä, miten he ovat havahtuneet huomaamaan Jumalan olevan heille todellinen ja läheinen keskellä monenlaisia arjen tapahtumia ja toimia. Kirja rohkaisee luottamaan siihen, millaisena rukous alkaa näyttäytyä itse kullekin. Arvosta sitä tapaa, jolla jo tunnet Jumalan. Ja toisaalta: Jumalaa ei voi koskaan pieni ihminen tuntea…

* Kristillinen rukous yhdistää kontemplaation (= rukoushiljaisuuden) ja toiminnan eli joskus radikaalinkin rakkaudellisen oikeudenmukaisuuskamppailun.

* Brittien kokemuksia lueskellessani ajattelin, että he lähestyvät usein rukousta jotenkin myönteisen kautta. Ja onhan sille sijansa! Raamatussakin vaikkapa Laulujen laulussa, jossa pyhä on läsnä elämänvoimassa, rakkaudessa ja hellässä kosketuksessa. Tai Anna-Maijan lausahduksessa, että kuulostele mikä sinusta olisi hauskinta – ehkäpä juuri se syvin kaipauksesi, intuitiosi, onkin Jumalan kuiskaus. Toisaalta ei ole syytä unohtaa ristin teologiaa: Jumala on erityisen lähellä myös keskellä kärsimystä, syrjäytymistä, yksinäisyyttä. Hän on jo ”siellä missä menehdytään, tukehdutaan”. Sekä että.

* On hyvä rukoilla sekä yksin että yhdessä. Täällä luostarissa pysäytämme kolme kertaa päivässä hössötyksen ja käymme viettämään rukoushetkeä kappelissa. Työtoverikseni saapui kesäteologi Kaisu, ja on iloista että rukoushetkessä on ainakin yksi kaveri. Kun rukoilee yhdessä toisten kanssa, vaikka hiljaa, on helpompaa laskeutua päästä sydämen tasoa kohti.

Sitäkin kyllä mietin, kun katselen luostarin puutarhassa viime päivien talkoolaisten kätten töitä: nämä täkäläiset naiset rukoilevat myös käsillään asetellessaan perennoja pihan kaunistukseksi. Nämä miehet rukoilevat koko olemuksellaan raivatessaan ylikasvaneita pensaita ja saunoessaan päälle. Ora et labora, se on yksi kokonaisuus.

Luostariyhteiso.fi © 2018