JOHONKIN MINÄ USKON- seminaari ja retriitti on nyt takanapäin. Kokemus oli huikea niin meille järjestäjille kuin osallistujillekin. Pysähdyimme yhdessä ja kukin erikseen oman hengellisen kehityksen ja oman jumalakuvan ääreen. Teimme sen avoimin mielin ilman ennakkoluuloja ja ennalta tiukkaan määriteltyjä raja-aitoja ja kuten eräs osallistuja totesi: ”vain tutkimalla ja tutustumalla moniin, myös itselle vieraisiin tapoihin ja uskomuksiin, voi oman ajattelun ja uskon ydin kirkastua.”
Itse lisään vielä tähän, että epäily, kysely ja ihmettely vievät lopulta entistä lähemmäs Jumalaa ja mahdollistavat oman, henkilökohtaisen jumalasuhteen syntymisen ja luovat sille vankan perustan. Kun perusta on vankka, ei vierasta ja erilaista tarvitse kaihtaa tai pelätä vaan siihen voi tutustua uteliaana ja oppien kenties jotain. Jos oma vakaumus ei salli muunlaisten ajatusten tulla esille, on joko oma usko tai luottamus toisten ihmisten uskon aitouteen heikko. Ja heikkoa uskoa tai uskon perustaa onkin syytä koetella, sillä vain siten ydin kirkastuu ja perusta rakentuu vankaksi.
Kesä kääntyy hiljalleen kohti syksyä ja blogi jatkaa toimintaansa. Uusi kirjoitus ilmestyy noin kerran kuussa. Otamme mielellämme vastaan kirjoituksia blogin lukijoilta ja julkaisemme niitä jatkossa. Tässä alla luostarin ystävän ja blogin seuraajan, Petra Ala-Ilkan, ihana kertomus lapsuuden kesäpäivästä ja sen ihmeellisestä kokemuksesta. Perässä vielä saman kirjoittajan kaunis, hieman kalevalaisella rytmiikalla kirjoitettu runo.

Ihania elokuisia hetkiä kaikille ja avaraa mieltä toivottelee blogin pitäjä
Hannele Kasslin-Pottier
www.hannahhjaihmeet.fi
FB: Hannah.H. ja ihmeet

LAPSUUDEN KESÄPÄIVÄ MÖKILLÄ
Petra Ala-Ilkka

On kuuma iltapäivä, on ehkä kesäloma tai viikonloppu. Olemme mökillä; meitä on siellä varmaankin useita: tätejä ja setiä, serkkuja, mummua ja pappaa, isiä ja äitejä – en oikein muista, eikä sen niin väliä. Aurinko paistaa taivaan täydeltä, on paistanut koko kesäisen päivän. Kävelen pihan reunalle, pellon laidalle, siihen asti mihin nurmikko on leikattu ja mistä pelto alkaa. Ja siinä se on! Se on iso, tosi iso. Oikeastaan se on aivan valtava, melkeinpä kokonainen vuori! Ainakin korkeampi kuin minä. Kun kosketan sitä, siitä leviää käteeni lämpöä, joka kutsuu syliinsä.
Tunnustelen ja katselen kiveä. Pohdin hetken. Sitten kiipeän kivelle, vaikka mielessäni häivähtää mummun varoitus, ettei sille saisi mennä; että se on vaarallista, että voi pudota ja loukata itsensä. Mutta minä en välitä. Pääsen kuin pääsenkin kivelle ja eteeni avautuu koko kesäinen Valtakunta. Mikä Avaruus! Mikä Maailma! Edessäni näen peltoja silmänkantamattomiin. Näen keltaisia niittyleinikkejä ja vaaleanpunaisia horsmia, näen kaikenlaisia leppeässä kesätuulessa liehuvia heiniä ja kukkia. Ja tuo valtava Sininen taivas! Miten suuri se onkaan! Korkealla taivaalla leijuu yksittäisiä poutapilviä.
Olen miettinyt, että Jumalan Valtakunnan Portti on varmaan tuollaisten pilvien keskellä – että sieltä avautuu jonkinlainen Kultainen kaupunki, missä Herra Jumala asuu, ja Jeesus ja tietysti enkelit. Tai ehkä mummu on kertonut sellaisesta, en ole varma, mutta ei senkään niin väliä; se on silti Ihana ja Kaunis Ajatus – joka tuntuu yhtä turvalliselta kuin se sängyn yllä oleva taulu, jossa kiltti enkeli kuljettaa siskoa ja sen veljeä rikkinäisen sillan ylitse.
Jossain soittaa heinäsirkka. Niitä taitaakin olla monta! – yksi on ihan lähellä, sillä voin kuulla sen äänen ihan selvästi. En kuitenkaan näe heinäsirkkaa. Sitten korvani ohi surahtaa ampiainen ja mietin, pitäisikö minun pelätä sitä mutta päätän olla pelkäämättä, sillä ymmärrän, ettei minulle voi nyt sattua mitään, sillä ”Olenhan Taikapiirin sisällä”. Takaani pihapiiristä kuulen tuttuja ja turvallisia ääniä mutta äänet pysyvät loitolla, sillä kukaan ei muista minua juuri sillä hetkellä, ja minä saan Olla Omassa Salaisessa Maailmassani, taianomaisessa, kesäillan hetkessä. Olen yhtä aikaa lähellä ja kaukana.
Ja sitten tunnen taas kuinka kiven lämpö siirtyy minuun. Kivi kannattelee minua. Tunnen olevani vahva – suuri, mutta pieni yhtä aikaa. Olen kaikki ja en mitään. Olen niitty, pelto ja kivi. Olen surisija ja viulunsoittaja. Me olemme Yksi ja kuitenkin monta samanaikaisesti. On kesä, ja aurinko paistaa.

Runo:

Anna ajan kulua
– kulua kulussa omassaan;
puuttumatta
piittaamatta
liiemmälti pohtimatta.

Ajalla on oma pyörä
pyörä luonnon luoma:

kuulla kulkunsa,
auringolla omansa,
tähdillä tiensä taivaalla.

Taipuu tuulessa tuomi,
myrskyssä maa makaapi.

On eläimillä oma rauha,
olonsa luoduilla Luojan:

ei harakka huomista haikaile,
ei etana eilistä muista.

Tulkoon siis tyyneys osakseni,
intuitio oppaakseni,
tuulien tiet tietäjikseni,
rauha rintaani ripusta
– että osaisin OLLA.