Elämän kylkiluut

Joona rukoili Herraa, Jumalaansa suuren kalan vatsassa. Viides jae on lyhyt otos tuosta rukouksesta. Sana on täynnä sekä epätoivoa että toivoa. Ihminen tuntee monella tapaa olevansa sysätty Jumalan vaikutuspiirin ulkopuolelle. Suuren kalan kylkiluut puristavat. Elämä puristaa niin, ettei henkeään saa vedettyä kunnolla.

5. jakeen toinen lause voidaan kääntää myös toisella tavalla: ”kuinka voin enää tähyillä pyhää temppeliäsi kohti?” Siinä ihmisen epätoivo on vielä syvempi. Onko enää sanoja, onko enää toivoa? Ja silti hän toivoo ja rukoilee.

Herra käski kalan oksentaa Joonan kuivalle maalle. Ei rantaveteen, vaan kuivalle maalle. Pieni yksityiskohta, mutta sitäkin merkityksellisempi. Jumala antaa jalkojemme alle ”kuivaa maata” syvyyksien vesien sijasta. Kuivaa, jalkojen alla kestävää maata. Siitä iloitsen.