Katse kohti valoa
TAMMIKUU 2024
Vuoden pimein aika on hiljalleen kääntymässä kohti kevättalven valoa ja vaikka valon lisääntymistä ei vielä näe, sen voi jossain mielen syövereissä aistia tai ainakin aavistaa. Mietin, kuinka tärkeää valo meille onkaan sekä aivan konkreettisesti että symbolisesti. Valo merkitsee kasvua, voimaa, toivoa ja odotusta ja valon kadottaminen taas usein mielen synkkyyttä ja vaipumista lohduttomuuteen.
Valoa ei aina ole helppo löytää eikä elämän tielle kasaamia ikäviä tapahtumia ja negatiivisia ajatuksia voi täysin torjua ja joskus niiden täytyy vain sallia tulla, mutta niiden vangiksi ei pidä jäädä. Itseäni näistä tummista vesistä ja negatiivisen ajattelun ylivallasta on auttanut pois kaksi kantavaa ajatusta. Oman pienuuden hyväksyminen on ensimmäinen niistä. Tarkoitan tällä sitä, että hyväksyn sen, että maailmassa on paljon sellaista, mitä en ymmärrä enkä voikaan ymmärtää. Myös itsessäni on paljon selittämätöntä ja niin saakin olla. Olen ihminen ja minun ymmärrykseni on hyvin rajattua, paljon rajatumpaa kuin luulenkaan ja ajan itseni vain masennukseen yrittämällä löytää loogisia selityskulkuja asioille, joilla sellaista ei ole. Hyväksyn sen, että niin minulle kuin maailmassa ylipäätään tapahtuu myös epäoikeudenmukaisia ja epäloogisia asioita tai logiikka niiden takana on sellaista, jota ihmismieli ei pysty käsittämään.
Tähän ajatukseen oman ymmärryksen rajallisuudesta ja omasta pienuudesta liitän mielikuvan, jossa olen vain yksi planeetta miljoonien muiden joukossa ja kaikki me kierrämme samaa keskipistettä, aurinkoa, joka on jotain muuta kuin ihminen. Minulle tämä keskipiste on jumala. Minä en ole se aurinko enkä tämän maailmankaikkeuden napa, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi tärkeä siinä missä muutkin. Siirrän vain katseeni ja huomioni pois oman planeettani ympärillä pyörimisestä ja pidän katseeni tuossa auringossa ja sen valossa ja kierrän kaikessa rauhassa ja turvassa muiden planeettojen joukossa tuota keskipistettä.
Toinen kantava ajatus liittyy ajattelemiseen ja siihen, kuinka helposti me ihmiset annamme älylle ja ajattelemiselle joskus liikaa painoarvoa. Ajatuksia on erilaisia laadultaan ja sävyltään ja useinkaan ei ole tärkeää se, mitä ajattelee vaan se, koska ajattelee. Niin kuin monessa muussakin asiassa maailmassa asia itsessään ei ole aina se olennaisin vaan olennaisinta on oikea ajoitus. Esimerkiksi itsetutkiskelua ei pidä tehdä silloin, kun mieli on jo valmiiksi maassa. Silloin itsetutkiskelu ei ole enää järkeen ja logiikkaan perustuvaa objektiivista analysointia vaan se on murehtimista, vatvomista ja itsensä syyttämistä. Itsensä tutkiskelua ja oman elämän pohdiskelua kannattaa suorittaa, kun oma mieli on kirkas ja tyyni ja pystyy suhtautumaan itseensä ilman tunteita tai korkeintaan myötätunnolla.
Masennuksesta ja synkistä ajatuksista ei yleensä pääse eroon niitä ajattelemalla, vaan niiden ajatteleminen oikeastaan vain kasvattaa niitä. Mitä enemmän ongelmiamme ajattelemme, sitä suuremmaksi ne kasvavat ja lopulta ne ovat niin suuria, että valtaavat kaiken tilan ympärillämme ja päämme sisällä. Ignatius Loyola, jesuiittaveljeskunnan perustaja, puhui kahdesta sudesta, mustasta ja valkoisesta ja kehotti miettimään, kumpaa sutta elämässään ruokkii. Valkoista sutta vai mustaa sutta? Lyhyesti; se, jota ruokit, kasvaa ja se, jota et ruoki kuihtuu ja mitä enemmän tuota mustaa sutta ruokit, sitä enemmän ruokaa se vaatii. Ruoki siis tietoisesti valkoista sutta ja anna sen kasvaa ja vie katse kohti valoa.
Hannele Kasslin-Pottier
psykologi, retriitinohjaaja