Helmikuussa sytytin pihaan rukouskynttilän lyhtyyn ja se paloi yötä päivää lyhdyssäni. Kevään ja kesän tullessa ja lumien sulaessa pois olen lähes joka yö edelleen sytyttänyt kynttilän lyhtyyn.

Elämme puhuttelevia aikoja monella tavoin, mikään ei ole itsestään selvää. Joonan kirjan kohta on tuttu. Talvella muistin opiskeluajoilta Raamattukoulun luennoilta Kerttu Vainikaisen vierailun ja hänen pitämänsä opetusluennon Danielin kirjan lopusta, joka liittyi rukoukseen ja näkymättömän maailman taisteluun. Rukous on Jumalan puoleen kääntymistä ja Hänen apuunsa turvautumista ja hänen enkeleidensä tueksi asettumista. On siis kyse siitä, keneltä apua pyydämme ja näin puolen valitsemisesta.

Mitä on hyvyys ja mitä on pahuus, mikä on hajottavaa, mikä rakentavaa? Tähän joudumme päivittäin ottamaan kantaa omassa elämässämme ja sen ratkaisuissa. Haluanko rakentaa vai hajottaa, haluanko kuunnella ja keskustella, vai ajaa oman tahtoni ja unelmani läpi väkisin? Tätä tapahtuu suuressa mittakaavassa ja yksityisen ihmisen pienessä elämänpiirissä.

Jeesus opetti meille, millainen on Jumala ja hänen tahtonsa. Jeesuksen jäähyväispuheessa Johanneksen evankeliumin loppuluvuissa toistuu yhä uudestaan se, mitä tarkoittaa, että Jumala on rakkaus ja hän odottaa meiltä myös rakkauden tekoja. Vihaa, katkeruutta, kostonhimoa ja omanedun tavoittelua ei rakkauteen kuulu. Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda meitä syntisiä!

Erämaan kertomus muistuttaa minua nyt, että villiys on tärkeää. Puutarhani ei tarvitse olla kliinisen siisti. On hyvä, jos siellä on villejä ja monimuotoisia saarekkeita. Pörriäiset ja siilit kiittävät.

Minä itsekin saan villiintyä. Minun ei tarvitse sopia toisten valamiin muotteihin. Saan tanssia hurjina liekkeinä jos siltä tuntuu.

Painan kämmeneni vanhan hirren rosoiselle pinnalle. Hirrestä siirtyy minuun auringon lämpöä. Kevät tulee! Väkevästi ja vastustamattomasti.

Jumalamme on väkevä auttaja. Tulevaisuuteni on hänen käsissään, ketä pelkäisin?

On hyvä oppia tunnistamaan sekä valkoinen että musta ja myös harmaan erilaiset sävyt. Matteus ja Johannes (Joh. 20: 12) kertovat Magdalan Marian enkelikokemuksen. Toisessa on salama ja lumi, toisessa kaksi valkopukuista enkeliä istumassa. Yhtä kaikki, sekä Matteus että Johannes kertovat Jeesuksen ylösnousemuksen todistajasta.

Tämä Raamatunkohta on ollut minulle tukena ja apuna vuosien ajan erilaisissa elämän vaiheissa. Jumalan käsivarret ovat vahvat ja jaksavat ja minun heikot ja voimattomat. Tämän olen saanut kokea monta kertaa.

Olen saanut vaeltaa monivaiheisen matkan, jonka aikana olen kokenut avuttomuutta, epävarmuutta, yksinäisyyttä ja väsymystäkin. Katson elämäni taivalta taaksepäin ja muistelen tapahtuneita elämänhetkiä ja kohtaamisiani. Elämäni olisi ollut näitä kokemuksia köyhempi, jos en olisi niissä saanut olla mukana. Voimia on antaneet Jumalan lupaukset, jotka olen saanut kokea myös toteutuvan. En ole ollut yksin. Paljosta on selviydytty, yhteys on vahvistunut ja luottamus Jumalan läsnäoloon arkisessa elämässäni on tullut tutummaksi.

Joskus puhutaan siitä, että Raamattu on iso kirja. Tänään ajattelen, että myös sen sisältämä ja välittämä asia on iso. Takerrumme usein pieniin yksityiskohtiin ja sanailuun, jossa etsitään voittajia. Sanasodat eivät rakenna rauhaa eivätkä luottamusta ja turvallisuutta. Olkaamme tänään ison asian puhuttelemina – itsemme ja lähimmäistemme parhaaksi.

Hyvien tekojen puhe ei ole vain sanoja ja lupauksia, vaan tarttumista työhön.

Enonkosken luostariyhteisössä vastuunkantajana toimimiseni vuosina minulle on erityisesti jäänyt mieleeni ne kohtaamiset ja päivät, jolloin luostariin saapui ystäviä, jotka hyvillä töillään kantoivat vastuuta mm. siivoten eri paikkoja luostarin sisällä ja ulkona, keittiössä eri tavoin vastuuta kantaen, käsityöpajassa talkoillen tai lahjoittaen kotonaan tekemiä käsitöitä, ohjaamalla talkoita tai kutsumalla ystäviään auttamaan tai musiikin ym. lahjoillaan. Avustavaa työtä on tehty myös eri tavoin muualta käsinkin kuin vain luostarista paikan päältä. Hyvien töiden jälki on ollut merkittävä.

Salaisuus on ollut vastavuoroisuudessa tehdyissä palvelun teoissa. Vieraanvaraisuus ja ystävällinen vastaanotto ovat arkisesti vaikuttaneet tahtoon palata uudelleen käymään. Tärkeänä toiminnan periaatteena on ollut se, mitä minä voin antaa, eikä vain mitä minä saan. Ilmainen, pyyteetön palvelutyö on ollut ytimessä. Jaettu ilo on ollut yhteinen ilo.

Tapanini on heittää soppakattilaan 12 maustepippuria Jeesuksen opetuslasten mukaan. Aamuisin asettelen smoothiet täsmälleen näin: siipan vasemmalle, omani oikealle.  Miestä naurattaa leikkisä huumorini: Raamatussa kaikki hyvä näyttää aina olevan ”oikealla” puolella. Töihin pistän luterilaisen papin sokeripalan näkyviin. Mutta usein mietin, missä kristillisyyteni oikeasti näkyy. Ei se ole raamatullisella nippelitiedolla viisastelua. Ei se löydy kirkollisten fraasien viljelystä. Ei vedota voi kirkon virkaan ja tärkättyyn virkapukuun.

Kun kaikki ulkonainen minusta riisutaan, mitä jäljelle jää? Hämmästyneenä tajuan: ristinsä ottava ihminen. Nimittäin Jeesuksen ristin. Armon risti se on, joka lopulta piirtää kristityn ääriviivat.  Sen alle jään tänäänkin.

Elämä sykkii myös näkymättömissä, ääntä pitämättä, jonka kuulisin tai havaitsisin. Se sykkii myös minussa ja kaikessa elollisessa.

Hiljaisena talvi-iltana, tähtitaivaan alla voin oivaltaa jotakin tuosta raamatuntekstistä. Oivallus on kuin tähdenlento.
Osaisinko olla vain ja katsella ja antaa ajatusten nousta mieleeni kokemani keskellä? Ehkä voisin silloin hitusen verran ymmärtää Luojani suuruutta ja hänen mahdollisuuksiaan toimia, minun ja meidän kaikkien rajoitetun ymmärtämyksemme keskellä elävien keskellä. Olenko minä sen oikeutetumpi kuin kukaan toinenkaan antamaan neuvoja kaiken elämän synnyttäjälle ja ylläpitäjälle?

Elämän puun juuret ulottuvat Jumalan valtakunnan syviin vesiin. Mikään tilanne elämässä ei ole toivoton, Jumala voi auttaa. Hänen lämpönsä sulattelee sisimmän jäätä, hellästi ja hitaasti. Elämän puun lehdet antavat terveyden, joskus salatussa muodossa. Jos et jaksa rukoilla, huokaile hiljaa Jumalan puoleen. Jos et jaksa huokaillakaan, sairasta Herralle, opasti erämaan profeetta Paavo Ruotsalainen.

Mistä jano syntyy, mikä on janon syy? Uupunut ja väsynyt olo, kuiva suu, sisimmässä oleva ikävä ja kipu, johon ei ole olemassa mitään laastaria.

Mistä syntyy erilaisten elämän asioiden ja tarpeiden jano? Vertailustako muihin, sisimmässä olevasta oudosta kaipauksesta ja kateudestakin, malttamattomasta odotuksesta ym.

Osa janosta on sellaista, johon auttaa, että saa vettä tai jotakin raikasta juotavaa. Osa taas syntyy voimakkaasta tunteesta, joka laittaa etsimään ja ikävöimään ja joskus epätoivoiseen tilaan.

Meidän sisimpäämme on istutettu myös kaipaus oppia tuntemaan Jumala, elämän antaja ja ylläpitäjä. Välillä etsintä on epätoivoista ja jopa kaoottista haku, mistä vain, josta kuvittelemme sen löytyvän.

Joku asia meidät usein pysäyttää ja oivallamme jotakin Jumalan suuruudesta, pyhyydestä ja rakkaudesta eli armosta.

Raamattu ei ole vain kirja. Jeesuksen puhe ei ole vain sanoja. Luettuna ja kuultuna Jeesuksen sanoissa on edelleen voima. Jeesusta pidättämään lähetyt miehet palasivat ihmisessään käskijöidensä luo. Ei sellaista voi pidättää! Ei kukaan ole sellainen kuin hän!

Raamattu ei ole vain kirja. Jeesuksen puhe ei ole vain sanoja. Luettuna ja kuultuna Jeesuksen sanoissa on edelleen voima. Jeesusta pidättämään lähetyt miehet palasivat ihmisessään käskijöidensä luo. Ei sellaista voi pidättää! Ei kukaan ole sellainen kuin hän!

Kivistä rakennetut rakennelmat tarvitsevat asiantuntevaa rakentajaa, joka osaa osaamatonta ohjata tarkassa työssä. Kivistä on aikojen kuluessa rakennettu monenlaisia tärkeitä rakennelmia.

Olin apuna myllyllämme saraanin kivijalan korjaamisessa. Paikan päällä tarvittiin monenkokoisia kiviä ja jokainen kolonen tarvitsi omanlaisensa kiven.

Raamatun vertauskuvallinen teksti seurakunnasta kivinä rakennuksessa tuli minulle ymmärrettävämmäksi tuon työn kautta. Kulmakivi on erityinen kivi. Raamatussa sillä on myös erityinen tehtävä ja siihen paikkaan ei käy muu kivi kuin yksi ainoa. Tuo kivi on Jeesus Kristus, Jumalan poika ja maailman Vapahtaja. Muut kivet omilla paikoillaan suorittavat omaa tehtäväänsä rakennuksen kannattelijoina. Vierelläni olevat kivet suovat minulle juuri sopivan kolon loksahtaa paikalleni, jossa olen hyvin tärkeällä paikalla. Kutsunkin sinua tarkastelemaan jotakin luonnonkivistä tehtyä rakennelmaa tästä näkökulmasta. Kullakin on oma paikkansa.

Miten paljon vähemmän olisikaan erilaista mittelöä uskovien kesken, jos olisimme ihmisinä ihmisiksi ja jättäisimme mielessämme ja sydämessämme oikean tilan lähettäjälle, Jeesukselle Kristukselle.

Unelmilla, joita saamme, on merkityksensä. Joskus ne toteutuvat sellaisenaan ja joskus ne ohjaavat meitä kohti niitä asioita, joissa meitä tarvitaan. Unelma voi olla ikään kuin hämärä aavistus tai selvä tehtävä, johon koemme intoa osallistua. Joskus saamme kumppaneita unelmiamme jakamaan ja yhdessä kehittämään.

Unelmiin usein liittyy muutos johonkin parempaan ja tehtävä, mitä olisin valmis tekemään. Unelma saa jonkun toteutusmuodon aikanaan. Siitä tekee mieli keskustella ja hakea toisia, jotka syttyvät samasta asiasta. Ihmiset. jotka innostuvat unelmasta ovat valmiit tekemään työtä sen puolesta ja sitoutumaan sen toteutumiseksi.

Lapsuudestani saakka neljänkymmenen vuoden ajan laskin pääni iltaisin samalle tyynylle. Toivoin, että tämä tyyny saisi olla pääni alla aikanaan arkussakin.  Vuosikymmenten aikana tyyny litistyi olemattomiin, saumat repeilivät ja kangas haurastui käsiin murentuvaksi. Piilottelin tätä repaleista ressukkaa tyynyliinojen sisällä. Vähän aikaa sitten tyyny alkoi lopulta kerta kaikkiaan hajota osiin. Pakon edessä heitin tyynyn pois. Mieli harasi vastaan. Kiinnyinkö tavaraan? En.

Kiinnyin tyynyssä aavistelemaani Jumalaan. Jumalaan, joka lapsuudestani saakka on unissani uneksinut kanssani tätä elämää. Jumalaan, joka on kanssani silloinkin kun nukahtamiseni hetkellä viimein suostun siihen, mikä on usein vaikeaa: päästämään hetkeksi irti hallinnan tarpeestani.

Kotonamme on huone, joka on monien pitkien pimeiden päivien aikana toiminut keskustelukamarina, jossa kynttilöiden valossa olemme viettäneet monia kahvitteluhetkiä keskustellen. Siellä rauhallinen tunnelma saa aikaan keskusteluja elämää koskettavista hetkistä ja ajatuksista. Sieltä yleensä kenelläkään ei ole kiire pois. Ajan ja ajatusten jakaminen toisten kanssa on arvokas lahja saada ja antaa.

Tänä vuona se on enimmäkseen ollut mahdollista puhelimen välityksellä muistellen menneitä salikamarikahvitteluja ja jakaen tämän hetken ajatuksia ja tunnelmia. Elämä koronan varjossa ei ole ollut yksinkertaista kenellekään. Itsestäänselvyyksiä ei ole.

Näistä kohtaamisista on vuosien varrella erottu evästettynä puolin ja toisin arkisiin puuhiimme. Nämä hetket ovat olleet niin sanottuja akkujen lataamisen pysäkkejä.

Kahvikupin tuore lämpö kuperassa kämmenessäni avaan keittiössä kahvipakettia ja havahdun; viimeistä viedään. Jotta kahvissa pysytään, koluaa mies kaapit. Pian ilmestyy facebookiin jo tavaksi tullut ilmoitus löydöksistä: ”Annetaan kahvipakettia vastaan.” Muutaman päivän päästä kolmekymppinen mies kantaa hymyillen ovellemme seitsemää kahvipakettia ja vie seitsemän talon vanhaa ulkovalaisinta mukanaan.  Auton takavalojen kadottua kotipihalta kumarran kunnioittavasti luopumisen sakramentille. Aavistan näet: vielä sekin päivä tulee, jolloin elämän kaapista nostetaan jotain, johon sydämeni on kiintynyt.

Meidän maailmassamme yksi vahva viestinnän muoto on erilaiset ”some-kanavat”. Osassa niistä ” kasvottomat anonyymit” kommentoivat asioita usein karkealla, ivallisella ja vastapuolta loukkaavalla tyylillä ajattelematta vastaanottajaa ja miten se häneen vaikuttaa. Olen joitakin kommentointeja joskus lukenut ja miettinyt, mistä tuo kaikki kertoo. Olen ajatellut, että sanat saavat elinvoimaansa vihasta, katkeruudesta, pettymyksestä ja pohjattoman yksinäisyyden ja hyljätyksi tuntemisen kokemuksesta. Mikä voisi tehdä railon tähän itseään ruokkivaan kirjoittelutyyliin.

Satunnaisena lukijana koen, että kirjoittelun takana on pelko ja se kasvattaa pahan paljoutta. Pahaan vastataan pahalla, joka kasvattaa pahan muuria. Tätä kutsutaan myös synniksi, joka erottaa meidät toisistamme ja Jumalasta. Tähän maailmaan Kristus syntyi ja hän voi murtaa koston voiman ja pelon muurin. Jeesus ei rukoillut muuten vain tuota rukousta ennen ristiinnaulitsemistaan. Me tarvitsemme häntä ja hänen apuaan.

Mielen ja sielun suojelu tarvitsee Jumalan turvallista ja varmaa läsnäoloa ja rukous on se voima, joka murtaa riippuvuutemme ja muuttaa ajattelumaailmamme pahankylvämisen tarpeesta.

Monta vuotta sitten sain lahjaksi pahvisessa rasiassa pienen kasvin. Sillä ei ole juuria, multaa tai muutakaan kasvualustaa. Se on hassun irrallinen, kuihtuneen ja kuolleen näköinen ruskea mykerö. Mutta joskus harvoin – viimeksi vuosia sitten - asetan tämän kuihtuneen näköisen suttukasan lautaselle pieneen vesitilkkaan. Siinä se herää eloon. Kasvi alkaa hitaasti avata itseään ja muuttua elinvoimaisen vihreäksi.  En oikeastaan ymmärrä, miten tämä on mahdollista.

Kasvi saa minut ajattelemaan kuolemaa ja ylösnousemusta. On niin paljon asioita, joita ihmisen järki ei ymmärrä ja silti, niin tosia asioita.

Jeesuksen kärsimystietä seuratessani mieleeni usein eräs muisto. Istuin päivällispöydässä yhdeksänvuotiaan kuopukseni kanssa. Jostain syystä liikuttuneena syvästi rakkaudesta poikaani kohtaan tartuin kesken aterian hänen käteensä ja sanoin: ”Toivon että saisit olla aina turvassa ja suojassa, että olisit rakastettu ja saisit rakastaa…” Lapsi oli hetken hiljaa. Sitten hän vastasi: ”Niin äiti, mutta ei se olisi oikeaa elämää. Oikeaan elämään kuuluu se, että aina ei ole suojassa ja turvassa.”

Lapsen sanoissa on viisautta. Aitoon elämään ja ihmisen osaan kuuluu myös suojattomuuden kokemus. Kun suojattomuuden aika on omassa elämässäni, katson Getsemanen Kristusta ja luotan: hän on minun kanssani kärsimykseni puutarhassa.

Olemme eläneet ”turvaväleistä” muistuttavaa arkielämää. Kaikenlaisten etäyhteyksien ja turvaväli tapaamisten järjestäminen on kysynyt viitseliäisyyttä, kekseliäisyyttä ja rohkeuttakin. Meitä on kehotettu elämäntavoissamme ottamaan huomioon toiset, mutta ei sulkeutumaan yhteydenpidosta toinen toistemme kanssa. Välimatkan pitäminen on osoitus toisen välittämisestä, ei toisen hylkäämisestä.

Pihamaallamme pidettiin keväästä syksyyn monia kahvittelu, ruokailu ja nuotio hetkiä ja istuinalusia, peittoja ja villatakkeja haettiin sisältä tarpeen mukaan. Nämä hetket jatkuvat kevään saapuessa. Vanhasta myllystä siivouksen jälkeen voi muodostua kodikas suoja monille erilaisille pienille turvaväli kokoontumisille.

Pitäisikö Raamattua lukiessa ajatella? Kyllä. Ajattelu on välttämätön työväline. Työvälinettä on hyvä ”tahkota” eli terävöittää säännöllisesti. Pyhän Hengen lahjoihin kuuluvat niin tieto kuin viisauskin. (1.Kor. 12:8). Raamatun kunnioittamista on ymmärtää sen erityislaatuisuus. Evankeliumit, historiateokset, laulut, sanalaskut – kukin välittää samaa sanomaa mutta eri tavoin.

Talvi on tullut jälleen ja vaeltelu hiljaisessa luonnossa kauniiden lumisten maisemien keskellä antaa mahdollisuuden ajatusten muovautua ja oivallusten syntymiseen. Ehkä jää vahvistuu hiihtolenkin pohjaksi muutaman vuoden tauon jälkeen.

Koronaviruksen varjostaessa arkeamme tuo se eteemme valinnan ja ratkaisun hetkiä, joissa tarvitaan todellisuudentajua; ymmärrystä, mikä on hyvä ratkaisu kussakin pulmatilanteessa. Joudumme tekemään eettisiä ja käytännön valintoja. Tarvitsemme ymmärrystä ja oikeamielisyyttä toisiamme ja itseämme kohtaan.

Tarvitsemme joskus myös ajan antamista pohdintaan oikeista ratkaisuista ja valinnoista. Joskus tilanteet tarvitsevat kypsyttelevää aikaa. Hiljaisuudessa, luonnon rauhassa moni asia selkiintyy.

Tämän Raamatun sananlaskun alkuosa kuuluu englanniksi: Without vision, the people shall perish. ”Ilman visiota kansa katoaa.” Meidän aikamme kaipaa näkyä siitä, millaisten ratkaisujen avulla ihmiskunta ja luomakunta voivat kukoistaa vielä seitsemän sukupolven päästä, ja kauemmin. Rukoillaan viisautta.

Ulkona on lunta. Entä sisällä?
Etsiydy mielessäsi lumiseen maisemaan.
Millainen mielenmaisema avautuu?
Sotkuista sohjoa vai pakkaspuhdasta vitilunta?
Puiden huurteista tykkylunta?
Tuulen tuivertamaa räntää?
Lumen lumoa on sen kyky kertoa Jumalasta.
Mitä mielesi lumimaisema puhuu sinulle Jumalasta?

Vuosi 2020 päättyi nousevan kuunsirpin kasvaessa kohti täyttä kuuta, uutta kuuta. Se oli vertauskuvallista, aika kulkee eteenpäin, kuu kulkee radallaan ja vuosi vaihtuu, entinen päättyy ja uusi alkaa. Se puhui minulle Jumalasta, Luojastamme, joka on kulkenut ja kulkee kanssani ja lähelläni syntymästäni alkaen päivästä toiseen, vuodesta uuteen vuoteen.

Monen oven sisä- ja ulkopuolella olen viime kuukausina viipynyt
hämmentävinkin miettein.
Oven raossa kysellyt mielessäni:
Uskaltaako vieras tulla sisään - uskallanko minä ottaa hänet vieraakseni?
Onko tässä tarve pitää turvaetäisyyttä?
Onko syytä suojautua maskilla?
Varjostaako kohtaamista jonkin tartunnan pelko?

Nyt kuuntelen Adventin Saapujaa sydämeni ovella.
Tahdon avata hänelle sydämeni oven.  Pelotta!
Ilman suojautumisen tarvetta ja turvaetäisyyden päähän jäämistä.

Nostin viimeiset purjot puutarhastani ennen maanmuokkaamista. Talvi on tulollaan.

On aika pysähtyä ja katsoa taaksepäin ja ajatella kaikkea mennyttä ja muistella hetki. Me tarvitsemme elämässämme tilannearviointia eletyn elämän kokemuksista ja tunteista, joita muistot herättävät. Olen kiitollinen siitä, että Jeesuksen lupaus vierellä kulkemisesta on ollut totta. Olemme yhdessä kulkeneet matkaa, vaikka en sitä ole aina niin ymmärtänytkään, kun tilanteet ovat olleet vaikeasti ymmärrettäviä ja yksinäisyys on tuntunut vahvemmalta perustunteelta.

Mieleni täyttää ilo ja haikeus ja matka jatkuu yhtä matkaa.

Kohtasin aamuhämärissä tuntemattoman naisen, jolla oli tuntematon koira, jonka hänelle oli jättänyt tuntematon koiran omistaja. Koirasta ei ollut tietoja: ei sukua, ei ikää eikä omistajaa. Pentu ei ollut kelvannut kenellekään ja nytkin se oli jätetty tuntemattomiin käsiin. Se juoksi iloisesti vastaan kuin kysyäkseen: otathan sinä minut?

Jumalalta emme ole hukassa, hän tuntee juuremme, sukumme ja geenimme. Jumalalle emme ole ylimääräisiä. Hän on luonut meidät ja hänen me olemme ja hänelle me kuulumme.

Pysähtymisessä on viisautta. Mihin olenkaan matkalla? Entä yhteiskuntamme? Kulunut vuosi on pysäyttänyt puoliväkisin ja tärkeitä muutoksen ituja kohti kohtuullisempaa elämää on päässyt kasvun alkuun. Niistä on viisautta pitää huolta, sillä ne tuottavat satonaan tyytyväisyyttä.

Pohdin hetken maailmaamme, jossa elämme, vieraanvaraisuuden näkökulmasta. Ateriayhteys kotonamme, oman ruokapöytämme äärellä voi olla syvällinen ja puhutteleva kokemus. Nuotion äärellä lämmittely ja jaetut eväät ja kokemukset yhdistävät. Leivän leipominen ja taikinan siunaaminen siihen painetulla ristinmerkillä tekee leivästä siunatun, jonka tahdon paistamisen jälkeen jakaa leipänä jollekin toisellekin.

Vieraanvaraisuus antaa, niin antajalle kuin saajallekin, hyvän mielen.

Kuljen rannalla. Lahden toisella puolella on venekerhon viiritanko, jossa on RV - viiri.  Tangon poikkipuusta muodostuu risti. Se on aamuinen alttarini. Talviaamuna risti näkyy selvästi. On kuulasta ja kirkasta.
Kun tulee kevät, veneitä alkaa tulla rantaan. Ympärille kohoaa mastoja, risti ja alttari hämärtyvät. Haasteet, huolet ja asioiden moninaisuus peittävät ristin. Alttari unohtuu. Elämässä on niin paljon muuta. Uuvuttaa. Sitten muistan, että RV tarkoittaa: risti valaisee, ristillä voitettiin, risti varustaa, risti vahvistaa.

Kun olet kulkenut pitkän ajan rinnakkain toisen kanssa, jakaen ajatuksia, kuunnellen ja keskustellen, voi olla vaikea ymmärtää, koska olisi oikea aika siirtyä syrjään. Rinnalla kulkeminen on tullut tutuksi tavaksi ja ehkä olisi aika toisen lähteä jatkamaan matkaansa omaan tahtiinsa.

Syrjään siirtyminen kysyy taitoa ja kykyä ymmärtää, milloin on oikea aika toimia ja miten olla kuitenkin tavoitettavissa tarvittaessa. Se ei tarvitse merkitä jäähyväisiä, hylkäämistä tai lopullista eri teille lähtemistä, vaan uutta tapaa olla yhteydessä toiseen. Tarvitsemme toistemme tukea, mutta alussa tarvittu tuki muuttuu uudenlaiseksi.

Kokemamme hetket, joissa olemme saaneet olla toisen huomaavan, ymmärtävän ja teoksi muodostuneen avun vastaanottajana, ovat aina syvältä sisintä koskettavia kohtaamisia. Ne voivat olla pieniä, arkisia tuokioita, joissa toinen tuo vettä janoiselle, ottaa raskaasta kantamuksesta osan kannettavakseen, kuuntelee, kun joku asia kuohuttaa mieltä, halaa itkevää, peittelee väsyneen ja tarjoaa hänelle paikan levätä, saa kuunnella rauhassa laulavaa ja soittavaa, ottaa lohdutuksen vastaan.

Kukin tarvitsee vuorollaan apua ja huomiota ja jokainen sen voi toiselle antaa tavalla tai toisella. Saamme olla antamassa ja vastaanottamassa. Autuas olo tulee jokaisesta hetkestä antamisen ja vastaanottamisen myötä.

Otin taksin kokoukseen. Oli kiire, että ehtisin. Tulin tunnin liian aikaisin.

Oli vahingossa kiire hiljaisuuteen. Odotin tyhjässä kirkossa, istuin ja rukoilin.

Jälkeen päin muistan, miten hyvä oli olla seuraavassa kokouksessa. Mihin meillä on kiire, mihin tarvitsemme siunaantuvat minuutit?  Mitä tapahtuisi, jos kaupunkien välisten luotijunien lisäaika olisi rukousaikaa? Jumalan kohtaamisen aikaa. Jos asemalla olisi hiljaisuuden huone, jossa viivähtäisimme ennen kuin matka jatkuu.   Mitä muuttuisi kotona, jos äiti ja isä tulisivat rukoushiljaisuudesta kotiin? Olisiko aikaa kuunteluun, keskusteluun, kohtaamiseen? Siunaisinko hiljaisuuden kappelissa työpaikan ihmiset ja huomisen työt?   Entä jos meillä olisi sallitusti, sopimuksesta Jumalan aikaa.

Minun kellossani voi olla väärä aika, kiireaika. Jumalan kello käy oikeaa aikaa, oikean hetken aikaa.

Puutarhani istutukset ovat tarvinneet harson alla kasvurauhan, kunnes alan kitkeä rikkaruohot pois kasvavien taimien ympäriltä, tukahduttamasta niiden kasvua.

Elämässä ihmisenä kasvaminen toinen toisia ja myös itseä ymmärtäväksi tarvitsee kasvurauhan.

Korona kevät ja tuon pienen näkymättömän viruksen läsnäolo arjessamme on pysäyttänyt meitä ihmisiä ajattelemaan elämän edellytyksiä, sen herkkyyttä, haavoittuvuutta ja toinen toistemme merkitystä. Mikä on elämän tarkoitus ja mikä on itse kunkin osuus elämän suojelussa?

Mikä on tärkeää ja mikä ei oikeastaan olekaan tärkeää? Mitkä asiat vievät meiltä turhaan voimavaroja ja mikä on se oleellinen, jonka toivoisin säilyvän? Näitä asioita meidät on pysäytetty pohtimaan.

Pieni kotipeltomme on saanut elää kesannolla monia vuosia. Linnut ovat vieneet sinne auringonkukansiemeniä ja joskus keskelle kasvustoa saattoi nousta auringonkukkia sinne tänne. Pellon muokkaus alkoi vuosi sitten ja sitä käännettiin keväästä syksyyn. Tänä keväänä rohkenimme aloittaa viljelyä ja suurimpaan osaan peltoa kylvettiin hernettä ja kauraa. Yhteen kulmaukseen teimme kasvimaan. En ole sellaista vuosiin tehnyt ja sen aikaansaaminen oli ponnistus.

Herneet ja kaura lähtivät kasvuun, ne ovat saaneet riittävästi auringon lämpöä ja sadetta. Puutarhani laitossa minulla on ollut hyviä kokeneita opastajia ja se on auttanut onnistumisen osalta. Välillä olen ollut epävarma ja toisinaan lapsekkaan innostunut nähdessäni kasvua. Raamatun vertauskuvat liittyen viljelyyn, ovat tulleet eri tavoin eläviksi ja koetuiksi.

Jumala kysyy: ”Missä sinä olet?” ja minä vastaan piilosta. Olen piilossa, en haluaisi tulla esiin. Haluan kätkeytyä muilta ihmisiltä ja Jumalaltakin. Tiedän, että kätkeytyessäni sinulta pyhä Jumala, rakas taivaallinen Isä, olen kadoksissa itseltänikin. Ihmettelen kärsivällisyyttäsi, miten Hyvänä Paimenena lähdet sen yhden ainoan kadonneen perään. Soperran: ”Täällä minä olen, tule löytämään!”

Raamatun alkulehdillä kysyt mieheltä ja naiselta: Missä sinä olet ja Raamatun viimeisessä kirjassa sinä paljastat: ”Minä tiedän, missä sinä asut ...” Ilm.2:13. Psalmien kirjoittaja todistaa: ”Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa, sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.” Ps. 139:9,10.

Meistä jokainen on kutsuttu lähtemään liikkeelle omalta paikaltamme meille annettuun tehtävään.
Minä minulle annettuun,
Sinä sinulle annettuun…

Osalle meistä tehtävä voi olla samankaltainen, mutta kullakin on omansa.
Tärkeintä on liikkeellelähtö ja vain yhdessä me voimme saada jotakin aikaan.
On kysymys minkälaisesta työstä tahansa yhteiseksi parhaaksi luomakuntamme keskellä, on tärkeää, että pidämme yhtä.

Pysyvät hedelmät ovat aina epäitsekkyydestä ja rakkaudesta kasvavia ja ne syntyvät ja kasvavat vain Jumalan lähellä.

Joskus kaikki voimat ovat lopussa. Näkökyky on kaventunut ja mielestä unohtunut, millaisten vaikeuksien läpi Jumala on kansaansa ja minuakin auttanut. Millaiset esteet hän on vierittänyt pois. Silloin voin avata Raamatun tai muistojeni kiitoskirjan. Tie on ollut ummessa, joskus se on päättynytkin. Olen ollut umpikujassa.

Muistelen kiitoksen kirjan sivuilta, mistä on selvitty. Luen pienistä asioista, jotka ovat olleet hyvin. Alan nähdä kuljettua polkua, kokonaisuutta. Kiitoksen kautta selkenee arki, kiitoksen kautta avautuu taivas.

Joskus elämässä on kipeitä aikoja. Kipu voi olla henkistä tai fyysistä – tai molempia. Yön tunnit ovat erityisen pitkiä, kun kantaa kipua sisimmässään. Kun tuska lyö voimalla, ei voi muuta kuin paeta Jumalan luokse. Huutaa kipuaan Hänelle, joka kaiken näkee, kaiken tietää, kaiken kestää. Kipusi keskellä saat luottaa siihen, että Jeesus, kipujen mies kärsii kanssasi.

Kristus, kuoleman voittaja ja herrojen Herra kantaa sinut kaiken läpi, kaiken yli – ja kerran perille Taivaan kotiin. Häneen voi luottaa.

On päiviä, joiden yli haluaisin hypätä. On päiviä, jotka jo haluaisin jättää taakseni. Ruoka loppuu ja tulevaisuus on tyhjä.

Profeetta Elia neuvoi rutiköyhää Sarpatin leskeä luottamaan, leipomaan ja jakamaan, toimimaan ja elämään päivä kerrallaan. Leski, poika ja Elia saivat jokaiseen päivään sen päivän aterian. Eivät loppuneet öljy eivätkä jauhot.

Emme näe pitkälle, näemme vain päivän. Huomennakin Jumalan eväät riittävät.

Kuulenko, huomaanko, kun Taivaan puhelimesta soitetaan jo samana päivänä takaisin: Ystävä otti yhteyttä ja katkaisi ahdistuksen ketjun, sukulainen kysyi, miten jaksan, toinen kertoi rukoilevansa puolestani. Postista tipahti lämpimiä ajatuksia herättävä lapsen kortti ja tuntematon lapsi hymyili ja vilkutti minulle rattaistaan. Työkaverin kanssa kävimme rakentavat keskustelut. Naapuri toi kukkia, fbssä oli lapsuuden lämpimiä kuvia, tilillekin oli tullut maksunpalautus. Kaikki samana päivänä eikä kukaan tiennyt, miten umpikujassa olin. Jumalan puhelimesta vastaan.

Kaikenlaisten uusien elämäntilanteiden edessä useimmat meistä pelkäämme tai jännitämme tulossa olevaa vielä tuntematonta. Nämä tunteet voivat olla meille lamaannuttavia kokemuksia. Olisi helpompaa lähteä tuntematonta kohden jonkun toisen kanssa, kuin yksin. Vähitellen ajan kanssa tilanne helpottaa.

Voimme pyytää Jumalalta näihin tilanteisiin voimia, viisautta, rakkautta ja sisäistä rauhallista mieltä. Kaikki aikanaan selviää.

Tarina kertoo äidistä, joka asui pienessä yksiössä kuuden lapsensa kanssa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa, missä istua ja rauhoittua rukoukseen. Neuvokas äiti kuitenkin keksi keinon: Kun hän halusi puhua kotona rauhassa Jumalan kanssa, hän istahti johonkin ja heitti esiliinansa päänsä yli kasvojen peitoksi. Lapset tiesivät, että silloin äitiä ei saa häiritä. Äidin rukoushuone oli esiliinan suojassa.

Tämä on kiperä kohta. Toisaalta voi sanoa, että juuri omien ajatusten löytämisen ja esittämisen eteen on työskenneltävä. Ja toisaalta sitten on niinkin, että omat ajatukset voivat olla loukku, joka sumentaa totuuden horisontin. Kiitokset ja kunnia kuuluvat elämään ja tarvitsemme niitä.

Kuitenkin – Jeesus on toisenlainen: ”En minä ole ihmisten kiitoksen tarpeessa.” (Joh. 5:41). Hänessä kuvani on särkymätön!

Olen luostarin kappelissa lukemattomia kertoja istunut yksin alttarin äärellä. Koen, että tuo paikka on ollut merkittävä monelle ja sieltä moni on löytänyt elämälleen myös jonkin uuden suunnan. Sitä, mitä siellä käyneiden sisimmässä on tapahtunut, en voi tietää, mutta viime vuosien hiljaisuuden retriiteistä, luostaripäivistä ja messusta moni on lähtenyt saamiensa eväiden kanssa omaan arkeensa. Minulle moni on kiittänyt paikan lämmintä ja vieraanvaraista vastaanottoa.

Minun sydämelläni ovat olleet jo vuosia nuoret aikuiset, jotka etsivät ja kyselevät elämänsä suuntaa ja sisäistä rauhaa levottomuuteensa. Kysymyksiä on paljon ja niiden nostattamaa ahdistusta, mutta löytyykö paikkaa, missä niitä voisi sanoa ääneen ja tulla kuulluksi. Onko paikkaa, minne voi tulla etsijänä, kyselijänä, epäilijänä ja kyseenalaistajana?

Herran pelko kalskahtaa kolkolta. Emme halua pelätä emmekä kumarrella. Mutta Jumalasta puhuttaessa Herran pelko ei ole mikä tahansa pelko.
Se on sama kuin Pyhän tunteminen.

On Joku, jota järjellämme emme ymmärrä, mutta jonka voimme kokea sydämessämme. On Joku, jonka läheisyys muuttaa elämän niin, ettei mikään ole enää sama eikä ”ihan sama”. On Joku, joka on paljon suurempi kuin me, suurempi kuin ymmärryksemme – ja sen tajuaminen antaa perustan kaikelle. Myös ymmärryksellemme ja elämällemme.

Pyhä Jumala on niin suuri, että Hän kykenee kannattelemaan koko elämääni.

Tänä poikkeuksellisena talvena sään ollessa jotakin aivan muuta kuin tammikuun pakkaskelit, on ihmisten puheiden keskiössä ollut ilmastonmuutos. Siihen meitä on eritavoin herätelty jo vuosia. Luomakunta on huokaillut.

Jeesus kokisi varmasti tänä päivänä samaa sääliä ja näkisi meidät ihmiset nääntyvinä monenlaisten asioiden riepoteltavana olevana laumana etsimässä sopivaa paimenta.

Kuka on minun paimeneni, ketä minä kuuntelen tänään?

Kynttilänpäivästä valo alkaa voittaa. Viimeisetkin jouluvalot kerätään pois. Mieli uudistuu. Toivo herää. Itse herään kuin talviunesta. Näen taas isot ja pienet asiat valon kautta. En enää synkkinä ja masentavina. Muutos minussa tapahtuu aina kynttilänpäivän aikoihin. Se on ihmeellistä. Se on armoa. Se on rakkautta.

Siirtymä uuteen vuosikymmeneen avaa mahdollisuuksia. Koko ihmiskunta tarvitsee suuren ja oikeudenmukaisen siirtymän sellaiseen elämänmuotoon, joka mahtuu elonkehän rajoihin. Sellainen siirtymä ajattelussa, valinnoissa ja päätöksenteossa ei ole helppo. Rukoillaan avuksi Jumalaa, Leipuria, joka pystyy pienen hiivanpalan avulla tekemään suuria.

Alussa oli Sana eli Kristus oli läsnä jo luomisessa. Tämä Sana syntyi ihmisen lapseksi. Ylösnoussut Kristus on jälleen läsnä kaikessa ja kaikissa. Hän pitää kaiken koossa. Siinä on kärsivän ihmisen, ihmiskunnan ja koko luomakunnan toivo.

Haravoin pihan lehtiä marraskuun viileässä säässä. Tammi tiputti keltaiset lehtensä, lähes kokonaan yhtenä tuulisena päivänä. Hevoskastanja tiputti ne muutaman päivän sisällä. Äsken oli kevät ja niiden lehdet olivat heleän vihreät ja hevoskastanja teki monta kaunista kukkaterttua. Hellepäivinä istuin niiden varjossa lehtimajassa.

Mietin mitä 6 kk:n aikana oli tapahtunut, keitä olin kohdannut, mitä elämä oli taas tuonut tullessaan. Mietin niitä asioita, jotka olivat tehneet minuun vaikutuksen ja muuttaneet minua. Monet asiat ja ihmiset tulivat mieleeni.

Ensimmäisen adventin psalmiteksti on minua puhutellut jo vuosia. Minulle porttien kohoaminen ja ikiaikaisten ovien avautuminen on puhunut niistä elämän ”sisäisistä lukituista ovista”, joita meiltä kaikilta löytyy.

Jeesuksen syntymä maailman Vapahtajaksi, Ihmeelliseksi Neuvonantajaksi ja maailman Valoksi, joita kuvallisia ilmaisuja hänestä on käytetty Vanhassa ja Uudessa testamentissa, puhuu siitä, että hän tuli avaamaan suoran ja esteettömän yhteyden meidän luotujen ja Luojan välille. Se yhteys on nyt avoinna ilman lukittuja ovia ja suljettuja portteja. Me voimme lähestyä luojaamme ja puhua hänelle.

Syksyn ensilumi, kuura ja jääriite antavat maalle ja sen lepoon käyneelle kasvulle kuin peiton suojaksi. Se on kaunis, koristeellinen ja kosketusherkkä.

Levon aika luonnossa kutsuu meitä sisäiseen lepoon, rauhoittumaan, viipymään mietteissämme ja jakamaan toistemme kanssa sen, mitä olemme löytäneet. Ehkä me jaamme sen puhuen, maalaten, soittaen, kirjoittaen tai kukin omalla tavallamme toisillemme toivoa tuovaksi.

Raamatuntekstin tuhka muistuttaa katumuksesta ja villa anteeksiannosta. Näitä tarvitsemme kasvaaksemme ihmisinä Jumalan lapsina Luojamme tahtoa kuunteleviksi ja toteuttaviksi.

Taizé-laulu evästää vanhalla viisaudella silloin, kun tunnen kulkevani "sielun pimeässä yössä". Kärsivällisyyttä. Kaipaus ohjaa eteenpäin.
"Me yössä kuljemme, yössä, ja kaipaamme luokse lähteen. Tietämme vain jano valaisee, tietämme kaipaus ohjaa."

Vienan-Karjalan matkamme viimeisen yön nukuimme Jyskyjärvellä kotimajoituksessa. Olimme saaneet kokea vieraanvaraisuutta: kylpeneet, syöneet ja keskustelleet. Ilta oli kulunut ja yön hämäryydessä lähdin vielä kävelemään ja katselemaan yön usvassa uinuvaa kylää. Halusin hetken olla yksin rauhassa. Aurinko oli laskenut ja punersi taivaan, jota vasten ortodoksikirkon torni piirtyi kylän toisella laidalla. Joesta nouseva usva loi tunnelmaa rannassa oleville taloille, veneille ja joidenkin saunojen piipuista nousi savu yötaivaalle. Rauhaa rikkoi vain joidenkin pihoissa vahtivien koirien haukunta.

Siunasin kyläläisiä, meitä ja matkalla kohtaamiani. Oli hyvä tulla nukkumaan yökasteen kostuttamalta pihamaalta sisälle minulle laitettuun vuoteeseen.

Hautausmaat ovat minulle tärkeitä paikkoja. Hautausmaalla voi kävellä kiireettömästi. Hautausmaa pysäyttää ja hiljentää. Läheisten haudoille voi viedä kukkia. Tuntemattomien vainajien hautakivistä saa aavistuksen poisnukkuneiden vaiheista. Hautausmaata kutsutaan myös Jumalan puistoksi. Haudan äärellä muistaa oman katoavaisuutensa. Hautakivi on tienviitta matkallamme kohti iankaikkisuutta.

Kotipelto on ollut kesannolla monta vuotta. Se kasvaa rehevästi kaikenlaisia luonnon kasveja (rikkaruohoja). Viime kesänä sieltä täältä peltoa nousi pitkin kesää auringonkukkia. Talvella lintujen ruokintapaikalta olivat siemenet kulkeutuneet peltoon. Tiheä aluskasvillisuus ei estänyt niiden nousua.

Kukat nousivat kohti valoa eikä mikään estänyt niiden kasvua. Ne kertoivat minulle Jumalan antamasta toivosta, voimasta, sitkeydestä ja rakkaudesta. Vaikka elämään tulisi millaisia vaikeuksia, ei Jumalan siunauksen esteenä voi olla mikään, kun hän sen lahjoittaa.

Auringonkukat puhuttelivat minua koko kesän ajan noustessaan aina jostakin kohtaa peltoa keltaisuuttaan loistaen.

Katso käsiäsi, näe kosketus ja herkkyys.
Katso jalkojasi, näe polku ja suunta.
Katso sydäntäsi, näe palava rakkaus.
Katso ristiä, näe Jumalan Poika, meidän pelastajamme.

Virren 194 kirjoittajan uskossa Jumalan läsnäolon kokeminen ja sen levollinen odottaminen oli keskeistä.

”Kaikessa kristillisyyden harjoittamisessa ei ole mitään hyödyllisempää, ei mitään yksinkertaisempaa, suloisempaa eikä mitään käyttökelpoisempaa; ei mitään muuta sellaista, johon yhdistyvät kaikki kristilliset velvollisuudet yhdessä siunatussa tapahtumassa, kuin Jumalan rakastavan läsnäolon toteutuminen.”

Gerrit ter Steegen (Gerhard Tersteegen)

Sisareni lähetti kuvan joutsenäidistä, jonka siipien suojassa, niiden turvassa, oli ainakin kaksi poikasta, äidin selän päällä matkaten. Miten konkreettinen ja kuvaava on psalmin teksti Jumalan lähellä elämisen merkityksestä, kun elämässämme on hetkiä, jolloin kaipaamme apua, suojaa ja turvaa erilaisten pelkoa aiheuttavien asioiden äärellä. Voisimme kertoa toisillemme kokemuksista, jolloin olemme saaneet kokea Jumalan antaman suojan ja turvan, kun olemme sitä pyytäneet.

Helteinen päivä on taas illassa ja mieleni täyttyy monenlaisista päivän aikana käydyistä keskusteluista ja niiden nostattamista ajatuksista ja tunteista. Päivät ovat olleet kuin purjehdusmatkat merellä sään päivittäin vaihdellessa.

Tulen taas satamaan, ostan jäätelön kojusta ja kävelen verkkaisesti rantaa myöten ja annan silmieni levätä ulappaa katsellen ja satamaan saapuneita veneitä seuraillen. Mieli tyyntyy tyynessä kesäillassa meren äärellä. Kerään voimia uutta päivää varten ja viisautta kohdata sen päivän asiat.

Kotipihaan istutettiin vuosia sitten lahjaksi saadut: hevoskastanja, tammi ja luumupuu. Vuosien aikana ne ovat muodostaneet suojaavan puutarhamajan helteisten päivien levähdyspaikaksi. Siinä niiden suojassa on käyty monet keskustelut, tehty töitä ja levätty päiväkahvien merkeissä.

Elämä tuo vastaan monenlaisia päiviä ja joskus tuntuu, että niiden tuomat huolet ja kysymykset tarvitsevat pohdiskelupaikan. Usein ratkaisutkin löytyvät levollisen pysähtymisen myötä.

Äitihän sitä usein toisteli: Anna hevosen surra, sillä on iso pää. Hevoselle onkin hyvä puhua. Hevonen vain kuuntelee ja ehkä nyökyttelee. Hiilipiirrokseni hevosella taitaakin olla aika suruntäyteiset silmät. Hevonenkin on Jumalan luoma. Yksi lohduttavia, hevostakin suurempia lohtujani on tässä: ”Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.”(1. Joh. 3:20)

Elämä niin kummasti kuljettaa,
joutuu vain oudoille teille.

Vakaasti suunnittelet tulevaa,
yht´äkkiä mitään ei sanottavaa,
tie onneksi on auki.

Jumala, Isämme johdattaa,
jälkeenpäin sen vasta nähdä saa,
polulla suunta on,
osaksi vielä tuntematon.

Olen matkalla. Monet menevät ohitseni. Toiset tuntuvat tietävän, mihin ovat matkalla. Minä en tiedä. Epäröin jokaisessa risteyksessä. Olen eksyksissä. En tiedä, mikä olisi oikea tie. Huokaan sinun puoleesi Herra, näytä minulle tie. Ole minulle tie.

Aurinko paistoi kirkkaasti! Kesän ensimmäinen perhonen! Miten kaunis! Nimeksi kuitenkin paljastui ohdakeperhonen. Ja siitä ajatus kulki ohdakkeisiin. Miten kauniita usein ovatkaan asiat, jotka tukahduttavat sellaisen hyvän ja oikean, jonka olisi hyvä nousta orasta pidemmälle.

Olen elämässäni ollut pysäytetty näkemään tahdostani huolimatta oman vajavaisuuteni osata olla kuuntelijan, vierellä kulkijan ja tukijan osassa. Siinä on tärkeää olla yhtä paljon itsekin vastaanottajan paikalla. Kuinka vajavaisia me olemmekaan ymmärtämään toisen sisäistä kipuilua ja hätää.

Minulle asiat ovat pelkistyneet yksinkertaisiksi rukoushuokauksiksi, jotka Herran siunauksesta ovat nousseet merkityksellisiksi, kuin lupauksiksi. Siunaa, varjele, kirkasta ja käännä kasvosi ahdistuneen avunetsijän puoleen ja anna sinä rauhasi ympäröidä värjöttävä ja hauras ja valoa pimeyteen etsivä etsijä.

Luomisen päivänä pyhä Jumala sekoitteli sormissaan maan tomua, tuhkaa, multaa ja hiekkaa...ja muovasi ja muotoili minut. Ihmisen omaksi kuvakseen. Omaksi kauniiksi kuvakseen.

Uskallanko uskoa ja luottaa, että kaikessa vajavaisuudessa ja likaisuudessakin kannan aarteena itsessäsi Luojani kädenjälkeä?

Eräässä hengellisessä laulussa lauletaan ”Hiljaa painan pääni ja vaikenen, katson sinun kättesi töitä. Seison rannalla ikuisuuden, Luojan suuruutta ihmettelen.”

Jos katson itseäni peilistä, katsonko ja näenkö kuvastimessa Luojan työn?Voisinko edes aavistellen, ehkä ujostikin, nähdä siellä heijastuksen kauneutta, pyhyyttä, puhtautta ja kirkkautta? Ei omaani, vaan Jumalan? Jota hän luomistyössään myös minuun istutti, punoi ja puhalsi.

Aivan varmasti minä elämäni matkalla kadotan ainakin hetkittäin itseni ja Jumalan, kosketuksen itseeni ja Jumalaan. Elämän pyhyyteen.

Mutta Jumala ei kadota minua, eikä Jumala katoa minusta, luodustaan.

Ihminen etsii Jumalan kasvoja samalla tavalla kuin pieni lapsi etsii isän tai äidin kasvoja. Lapsi ilahtuu vanhemman hyväksyvästä katseesta. Miten voisin nähdä Jumalan kasvot?

Vanha raamatunkäännös on säilyttänyt harvinaisen ilmaisun ”hänen kasvojensa enkeli”. Uudemmassa puhutaan vain ”hänen kasvojensa kirkkaudesta”. Olipa käännös kumpi tahansa, Jumalan kirkkaus on paljastanut itsensä meille Uuden testamentin lehdillä. Avaan Raamatun ja luen evankeliumeja. Siellä Jumala puhuu ja minä kuulen hänen äänensä.

”Hänen kasvojensa enkeli” on Kristus itse. Kristuksen kärsivät kasvot ja Jumalan rakastavat ja hyväksyvät kasvot. Ne yhtyvät ristillä.

Ihmisen mutta on usein selittelyä. Mutku –puhetta. Olisinhan minä muuten, mutta kun… mutta sitten kävi niin, että… mutku en minä jaksanutkaan…

Jumalan mutta on mahdollisuus. Mutta teen niin, kun sinä käsket. Siinä on lupaus, Jumalan kaikkivaltius, hänen mahdollisuutensa silloin kuin meidän inhimilliset mahdollisuutemme loppuvat.

Usein olemme samassa jamassa. ”Olemme tehneet työtä koko yön, emmekä ole saaneet mitään…” Missä meidän kykymme, voimamme, yrittämisemme loppuvat – siinä alkavat Jumalan mahdollisuudet.

Pääsiäinen ei merkitse ainoastaan jostakin pääsemistä, vaan myös johonkin pääsemistä. Sanaan pääsiäinen liittyy liikkeen, siirtymisen ja muutoksen näköalat.

Pääsiäisellä on yhtymäkohta Vanhan testamentin tapahtumiin. Hepreankielisen pesah -sanan taustalla on israelilaisten vapautuminen Egyptin orjuudesta, mikä on kristillisen pääsiäisen esikuva. Kristillinen kirkko on ymmärtänyt pääsiäisen olevan siirtymistä kuolemasta elämään, lopulta luvattuun maahan, taivaaseen.

Pääsiäinen kutsuu elämään tätä elämää ylösnousemuksen ilossa ja voimassa lähimmäistä rakastaen ja luomakuntaa varjellen. Kun on johonkin päästy, on sieltä myös lähdettävä. Lopullinen päämäärä on vielä edessä.

Joskus ajattelen ristiä takaapäin. Näkyy vain ristinpuu ja viitteellisesti myös ristiinnaulittua. Maalasin tästä ajatuksesta kuvan.  Kuvassa on ihmisiä, meitä, monenlaisia. Katseet ovat kohti ristiinnaulittua.

Nyt on usein toisin. Uskomme, keskustelu ja mielipiteet uskostamme ja sen seurauksista, karkaavat jonnekin – aika kauas Kristuksen ansaitsemasta sovinnosta.

Kun luotan sovitukseen, voin lopettaa hötkyilyn. Oikeastaan mietin tänään sitä, että sovinto on jo paljon enemmän kuin risti. Suunnatkaamme katseemme sovintoon.

Talvisen luonnon keskellä hiljaisuus on pysäyttävä. Sisäinen meteli, jonka valtaan me ajoittain joudumme omien valintojemme vuoksi tai tahtomattamme, nousee melkein kuultavaksi hiljaisuudessa, luonnon sylissä.

Mitä on sisäinen meteli? Mistä se kumpuaa? Mitä se nostattaa mieleen? Mikä tekee minut levottomaksi?

Jeesus näki, kuuli ja havaitsi tunneilmapiirit tilanteissa, joissa hän oli. Hän usein nostatti esille sen asian, mikä vaivasi mieltä. Kaiken henkisen ja hengellisen hädän ytimessä oli ihmisen kaipaus tulla huomatuksi ja syvin kaipaus oli päästä Jumalan lähelle; Luotu, Luojansa luokse. Se sisäinen rauha löytyy vain Jumalan läheltä, Luojan luota, ei missään muualla. Me tarvitsemme kaikenlaisen menemisen ja tekemisen ja pohtimisen vastapainoksi rauhallista ja levollista oloa.

Taizé laulu ” Vain Jumalassa rauhan sieluni saa, hän meidät pelastaa, haltuusi Herra sydämeni tyyntyy, ja rauhan saa.”

Kuulin kerran, kuinka kuoleva ystävä oli viimeisinä sanoinaan sanonut pappisystävälleen: ”sinä olet se puu, johon Sakkeus kiipesi, voidakseen nähdä Jeesuksen.”

Moni meistä kokee hengellisessä merkityksessä olevansa pienikokoinen. Oma hurskaus, uskovaisuus, kristillisyys – millä nimellä sitä kutsutaankaan – on kovin heikkoa. Me etsimme tietämättämmekin niitä puita, joista voisimme Hänet nähdä.

Kuulin myös kerran, kuinka ystävä sanoi toiselle: ”sinun lähelläsi on helppo uskoa Jeesukseen.”

Mitä tapahtuu, kun näemme Jeesuksen? Mitä tapahtui Sakkeukselle? Miten on helppoa uskoa Jeesukseen? Miten sinä haluaisit ja voisit itse olla se puu?

Jeesuksen kutsu opetuslapsille, tavallisille ihmisille, työnsä äärellä. Mihin kaikkialle he kulkivat, mitä näkivät, kuulivat, ajattelivat, joutuivat ottamaan kantaa tai mihin Jeesuksen esimerkki heidät haastoi? Toimimaan, rohkeisiin, elämään syvästi vaikuttaviin tekoihin ja asennemuutoksiin.

Oliko Jeesus anarkisti, eikö hän ymmärtänyt kunnioittaa valtaa pitävien asemaa?  Jeesus tuli tekemään Jumalan tahdon nähtäväksi ja kuultavaksi, ”Jolla on korvat, se kuulkoon.” Jeesus toimi, hän ei vain puhunut tai ollut periaatteessa jotakin mieltä.

Elämää ylläpitävät raamit eivät voi olla tuhoon johtavia, Jeesus haastoi puolustamaan heikompaa- elämää!

Taivasten valtakunnassa on tilaa. Nuotta on valtava. Silmäkoko on niin pieni, ettei pieninkään sintti pääse sieltä karkuun. Silti verkko ei repeä. Se kestää. Se kokoaa yhteen.

Voisiko kirkkomme olla kuin nuotta, joka kokoaa yhteen? Eritavoin uskovat, uskossaan epävarmat ja varmauskoiset. Olisimme kylki kyljessä. Liki toisiamme.

Silloin kiiltäväkylkinen lohi ja punasilmäinen särki olisivat yhtä arvokkaita. Samassa satimessa. Kiistelemättä toisarvoisista. Sillä loppujen lopuksi me kaikki olemme yhtä.

Tekee tiukkaa jaksaa luottaa siihen, että kaikki kääntyy hyväksi. Silti, kun sinä Jeesus kehotat, heitän vielä verkkoni, syvään veteen.

Syvyydessä voin kohdata Hengen voiman ja runsauden. Juuri sitä ihmiskunta nyt tarvitsee. Sitä voimaa minäkin tarvitsen.

Opetuslapset keskustelivat Jeesuksen kanssa pelastuksesta, johon Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti, rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan” ja opetuslapset kyselevät, kuka sitten voi pelastua? Mitä rikkaus tarkoitti? Sitäkö, että ihminen, joka omasta mielestään on jo riittävän omavarainen kaikella tavalla, ei tarvitse toisia, eikä tarvitse myöskään huomioida toisia? Hänelle riittää se, mitä hänellä on.

Jumalalla on mahdollista laittaa meidät sisäiseen kasvuprosessiin, jossa lähimmäisen elämän huomioon ottaminen on yhtä tärkeää, kuin oma hyvinvointimme. Vain yhdessä toinen toisiamme huomioiden me voimme kaikki paremmin. Jumalan lähellä se voi toteutua, kun hän saa vaikuttaa meissä tällaisen mielenmuutoksen.

Monet suuret ajattelijat ovat sanoneet, että olemme aina lopulta yksin tässä äärettömässä universumissa. Yksinäisyys on myös eräs tämän ajan kuva. Yksinäiset, hylätyt vanhukset. Yksinäiset nuoret ja lapset. Kouluterveyskyselyt kertovat tästä karua kieltään. Yksinäiset parisuhteessa. Yksinäiset hengellisesti, ilman yhteisöä ja sen turvaa.

Yksinäisyyden karu sisar on hylätyksi tuleminen. Opetuslapset ilmestysvuorella saivat kokemuksen, jota tuskin kenelläkään on ollut. Ja juuri tällaisten suurten tunteiden kokemusten jälkeen tyhjyys ja yksinäisyys kolkuttavat jo ovella. Mutta heitä ei sittenkään hylätty, eivätkä he jääneet yksin. Kun he nostivat katseensa, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen…

Sumussa ajaessa on vaikeaa erottaa tien reunat ja mutkat. On vain ajettava hiljaa ja seurattava keskiviivaa tai tien reunassa olevia heijastintolppia. Joskus pitkät valot on vaihdettava lyhyisiin näyttäviin valoihin.

Elämä on joskus niin raskasta, että kaikenlaiset huolet sumentavat kulkuväylän näkemisen. Elämässä ei näy mitään kiintopisteitä, joita kohden kulkisi. On vain kuljettava päivä kerrallaan eteen tulevia pieniäkin suuntamerkkejä seuraten.

Luottamus perillepääsystä antaa rohkeuden jatkaa kulkua. Huokauksena on yksinkertainen rukous.

Heprealaiskirjeen kirjoittaja varoittaa ylenpalttisesta rakkaudesta rahaa ja materiaalisia asioita kohtaan.

Jeesus opettaa, ettei meidän tule pääasiallisesti huolehtia materiaalisista asioista. Pikemminkin meidän tulisi etsiä ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja sen arvoja luottaen siihen, että meidän taivaallinen Isämme pitää meistä huolen.

Viime vuosina jotkin Indonesian kirkot ovat pitäneet huolta maaseudun pienistä kirkoista tukien niitä eri tavoin taloudellisesti, inhimillisesti ja koulutuksen kautta. Tällä yksinkertaisella ja käytännöllisellä molemminpuolisen rakkauden esimerkillä ne ovat osoittaneet ykseyttä muiden kristittyjen kanssa, mikä on Jumalan lahja Kirkolleen.

Raamatun tulevaisuudenkuvista lohdullisin on ajatus Luojan uudistavasta luomistyöstä. Kunpa minullakin olisi silmät auki niin että näkisin miten uutta koko ajan luodaan, miten Jumalan todellisuus on voimallisempi kuin kaikki uhkakuvat yhteensä. Erityisen tärkeää on välittää tällaista luottamusta lapsille ja nuorille: Tulevaisuutta ei ole peruttu. Tulevaisuus on, Jumalan käsissä.

Katselin askeleitteni jälkiä vastasataneessa lumessa. Polku ei ollut suora, toinen jalkaterä kulki oudon vinosti – arvioivin silmin katselen askeleitani. Elämän vaiheiden mietiskely on samantapaista. Oman vaelluksen tutkiminen johtaa helposti alakuloon, jossitteluun tai miksei myös päinvastaiseen, ylpeyteen, omahyväisyyteen. Tutkailu pyrkii myös jumittumaan itsen märehtimiseen.

Psalmin viesti on aivan toinen. Katsokaamme askeleitamme, vaellustamme, elämämme päiviä. Kääntykäämme tänäänkin askeleissamme kohti Jumalan hyvyyttä!

Keskeneräisyydessä ovat kaikki mahdollisuudet olemassa. Tilda-mummillani oli tapana sanoa: ”Anna olla, ihminen kuolee piironginlaatikot sekaisi.” Olen hyväksynyt sen, että elämässä ei tule valmista, vaan kaikki jää kesken. (Kaisa Korhonen)

Aikaa meille on annettu yhden elämän verran. Riittävästi, mutta ei tuhlattavaksi asti. Pysähdy hetkeen. Iloitse siitä. Kun jokin asia jää kesken, sekin on vain Jumalan armoa. Tänään riittää tämä.

Monille juuri perinteet ovat joulunvietossa tärkeitä. Niitä vaalitaan vuodesta toiseen. Toisille taas perinteet näyttäytyvät turhina taakkoina, joista joutaa päästä irti.

Kristillisessä traditiossa joulun ydin on enkelin ilmoituksessa: "Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra." Luuk 2:11

Tämä traditio on vaalimisen arvoinen. Se on sananmukaisesti evankeliumi, ilosanoma. Se on vapauttava ja iloiseksi tekevä viesti siitä, että Jumala on Jeesuksessa tullut kantamaan meidän taakkamme. Me saamme elää rauhassa ja sovinnossa sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Vanha sanoma kantaa vuodesta toiseen - tänäkin jouluna.

Odottavan aika on pitkä. Lapsena joulu tuli aina liian hitaasti. Aikuisena huokailen ajan vähyyttä: kuinka ehdin saada kaiken valmiiksi?

Odottaminen vaatii kärsivällisyyttä, jota meillä ei aina ole. Raskauden viimeiset viikot. Työpaikkahaastattelun vastaus. Laboratoriokokeiden tulokset. Toivoa. Pelkoa. Odotusta, joka kouraisee syvältä.

Miksi elämässä ei aina saa sitä, mitä tilaa? Lahjalistamme Jumalalle on pitkä. Tilaamme menestystä ja onnea. Meidän suunnitelmiimme eivät kuulu yllätyslahjat: kipu, suru ja vastoinkäymiset. Kysymme: miksi juuri minä? Kun kysymyksemme voisi olla, miksi en juuri minä?

Odottavan aika kuluu hitaasti eikä vastauksia kaikkeen ole. Silti vamma voi muuttua voimavaraksi. Kirous siunaukseksi. Uhka mahdollisuudeksi. Itku iloksi.

Katson talveen valmistuvaa luontoa keittiömme ikkunasta. Ohdake vielä kukkii, muut kukat ovat tiputtaneet siemenensä tai tiputtamassa tulevan kevään kasvua varten.

Mietin, että elämän kokemukset ovat kuin siemenet, jotka sielumme maaperään tipahtavat ja tuottavat joskus sitten jonkinlaisen kasvun kun on sen aika. Mietin mitä tämä kesä minulle antoi. Jotakin olen ymmärtänyt, mutta osittain se vielä on salaisuus, jonka ensi kevät kenties näyttää, mitä sisimpäni maaperästä nousee.

Kristittyjen pyhä kirja, Raamattu, puhuu varsin vähän koirista, ja jos puhuu, niin usein kielteiseen sävyyn. Foinikialaisen naisen vastaus Jeesukselle sisältää kuitenkin oletuksen isäntiensä pöytien alla viihtyvistä kodin lemmikeistä. Minkä lapset pudottavat syödessään kodin lattialle, se on koirien. Ehkä tuossa tilanteessa koira lepäsi lattialla ja Mestari rapsutti sitä korvien takaa. Siksi keskustelussa mainitaan koirat ja niiden penikat.

Kun silitän koiraa, mieleni rauhoittuu ja näen sieluni silmin tuon koiran ja sen käden, joka silloin teki samoin…

Kauan mietin, mitä kaipaan,
niin paljon välill maan ja taivaan.
Kaipuu leijui usvan lailla,
tunsin jotain olevani vailla.

Tiedän: ”Tie valmis on…”
suunta oikea, luovuttamaton.
Sanat ikääntyvän miehen suulle:
mie kaipaan ikielon pitkospuulle.

Markku Kola, osa runosta Mie kaipaan
teoksesta Säkeitä matkalta, Valkealan srk:n runoryhmä.

Tutkin kuvia, joita olen kesällä ottanut. Paljon vihreää. Paljon eri värejä. Paljon kukkia.

Kuva kukkivasta alppiruususta pysäyttää miettimään. Ehkä pysähdyksen aiheuttaa ristiriita tietokoneen näkymän ja ikkunasta avautuvan maiseman välillä. Koneen näyttö kukkii, mutta ulkona on pimeää ja synkkää. Kuva loistaa kirkkaita värejä, piha on harmaata ja mustaa täynnä.

Ristiriita on välillä sisällänikin. Valo ja värit ja toisaalta pimeys ja musta vuorottelevat. Kaiken keskellä kuitenkin turvaan Jeremian kirjan viestiin siitä, että ihmislapsella ei ole mitään hätää, kun hän turvaa Jumalaan.

Kärsimyksen mysteerin ei ole vastausta.  Israelilaisten ahdinkoon Egyptissä Jumalan vastaus oli Mooses ja  syntisen ihmisen hätään Isän vastaus on hänen Poikansa Jeesus. Jumala näkee ja on jo kuullut. Hänellä on auttamisstrategia.  Siihen hän tarvitsee ihmistä, joskus vain yhden rohkean ihmisen, joka sanoo kyllä ja  avaa muutoksen padot.

Kutsumuksen matkalla saattaa olla ylivoimaisen rankkaa: syytellään, käperrytään ahdistukseen, kivetytään hätään.  Kun Herra puuttuu tilanteeseen, hän käskee lopettamaan huutamisen ja ottamaan seuraavan uskon askeleen – liikkeelle – merta kohti.

Syksyllä lintuparvet kokoontuvat yhteen ennen muuttomatkaa. Ne kutsuvat toisiaan. Ne eivät lähde yksin matkaan, vaan yhdessä. Muuttolintujen lentoa seuratessa, ne vaihtavat keulilla lentäjää aika ajoin. Ne taittavat matkan yhdessä auttaen toinen toistaan perille saakka.

Se puhuu minulle vastuun jakamisesta. Yksin on aina vaikeampaa matkanteko kuin yhdessä. Vastuun jakaminen tekee asian keveämmäksi ja samalla se yhdistää yhteisen asian taakse, mikä sen sisältö sitten onkaan. Yksin jätetty uupuu, mutta yhdessä kulkeminen antaa voimia väsymisen tullessa.

En mietiskele nyt kastetta. Mietiskelen vettä ja Henkeä. Pääseminen Jumalan valtakuntaan on muutosta nykyiseen.

Kun eräänä aamuna huomasin yllättäen jäätyneen pikku lammikon, pysähdyin. Siinähän se kirkas vesi nyt on. Samat aineet kuin virtaavassakin. Ja kun aurinko nousee, vesi virtaa taas.  Uskomme ydin on sama. Kaikki mitä uskossamme meissä tapahtuu, on vapaata ja elävää -  joskus jäähtyy ja sitten taas lämpö voittaa.

Kesän ja syksyn taitoksessa oli maassamme syysmyrsky, joka katkoi sähköt lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa koko maassamme. Tulin kotiin ennen pahinta myräkkää. Taivas tummui synkäksi, mutta puiden latvat kimmelsivät auringonlaskun kirkkaiden säteiden valossa. Huomasin sateenkaaren, joka loisti joen yllä.

Siinä oli paljon symboliikkaa, pienessä ohikiitävässä hetkessä - mennyt kesä, syksyn tulo, pelot, suru, ikävä, kaikki koettu ja kaiken yllä suurena lupauksena: "Minä olen sinun kanssasi." Elämässä on erilaisia taitoshetkiä, siirtymistä entisestä uuteen. Se ei ole useinkaan yksinkertaista ja kivutonta, vaan sopeutuminen voi viedä monenlaisten yllättävien tunteiden kohtaamisen kautta uuteen.

Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelija, kuten hän kirjeensä aloittaa, on oivaltanut, miten on hyvä pitää yhteyttä Isään, Jumalaan: Kun elämässä on kärsimystä, voi rukoilla. Kun elämässä on iloa, voi veisata kiitosta. Muistanko veisata kiitosta? Kuinka monta kiitoslaulua tai -virttä osaan? Milloin viimeksi lauloin kiitosta Herralle?

Kaikki on valmiina, mutta minä haluan tehdä. Minä haluan suorittaa. Minä haluan onnistua. Minun pyrkimykseni ovat hyvät. Minä pelastan itseni ja ehkä koko maailman.

Miksi en voi joskus vain olla ja kuunnella? Tyhjentyä itsestäni. Hyvistä aikeistani. Arvokkaista pyrkimyksistäni. Minkä arvoisia ne ovat, jos minulla ei ole aikaa. En ehdi kuunnella itseäni. En muita. En Luojaani.

Aikaa meille on annettu yhden elämän verran. Riittävästi, mutta ei tuhlattavaksi asti. Pysähdy hetkeen. Iloitse siitä. Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt.

Jumalan työ on yhteistyötä, tiimityötä.  Mooseksen perheestä kasvoi johtoryhmä: strategi Mooses, pappi Aaron  ja profeetta Mirjam.  Jumalan valtakunnassa emme ole yksin, vaan erilaiset ihmiset yhdessä.  Ketkä jakaisivat minun kanssani vastuun? Kenen kanssa voisin puhaltaa yhteen hiileen.

Ystäväni antoi minulle tänä kesänä tehtäväksi rohkeasti tarttua oksasaksiin marjapensaitteni kuivien oksien karsimiseksi. Hän ohjeisti jättämään vain tuoreet uudet oksat kasvamaan. Puolikuolleet ja kuolleet oksat vievät vain tilaa ja voimia kasvulta.

Tartuin työhön epävarmana ja samalla se herätti minussa mietteitä. Tunsin epävarmuudesta syntynyttä rohkeuden puutetta tehdä ratkaisu tilanteessa, joissa en tiennyt olisiko valintani kasvun kannalta tukahduttava vai virkistävä. En olisi halunnut tuhota mitään sellaista, jolla kenties olisi ollut kasvun mahdollisuus.

Mietin elämää, kuinka usein me jätämme tekemättä jotakin merkittävää vain siksi, että olemme niin epävarmoja, että päätämme olla toimimatta, kun toimia niin kuin "sydän pyytää". On vain rohkeasti tehtävä ratkaisu mieluummin kuin olla tekemättä.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaitonaisemmaksi käy määrittelemään Jumalan tahtoa ja tietä omassa ja toisten elämässä. On paljon asioita, joiden edessä ei voi kuin pyytää "johdata sinä ja kiitos, että Sinä osaat sen tehdä" En osaa antaa vastauksia toiselle, enkä myöskään itselleni. Minulla on vain hiljainen syvä luottamus, että elämämme on "suuremmissa käsissä".

Jesaja kuvaa Jumalaa sanoen, että Hän ei muserra särjettyä ruokoa. Mikä oli tuo ruoko, vainko joku satunnainen heinäkasvi? Jesaja kuvailee puhallinsoitinta, ruokopilliä, joka on mennyt rikki. Se ei enää soi puhtaasti, sillä ei voi soittaa. Särkynyt pilli muserretaan.

Joskus elämä rikkoo meitä, satuttaa. Sielumme ei soi, elämämme ei kaiu puhtaasti.

Jumala ei muserra. Hän tahtoo korjata ja eheyttää. Hän antaa uuden sävelen, uuden laulun, joka soi puhtaasti ja kirkkaasti ja me voimme laulaa ja soittaa enkelten kanssa; 'Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!'

Palauta mieleesi tilanne, jolloin olet kokenut, että Herra on ollut sinun kanssasi? Missä taas koet, että Herra ei olisi kanssasi? Missä asioissa huomaat, että huolehdit ja hätäilet liikaa? Mitä Jumala ajattelee sinusta nyt, kun avaudut hänelle? Osaatko uppoutua armoon ja anteeksiantoon?

Miten voisit entistä syvemmin levätä Kristuksessa? Kotonasi, lähiympäristössäsi ja työssäsi? Mitä sanot, kun sinulta kysytään paikkaasi Jumalan maailmassa? Oletko saanut hyvän osan? Voitko jakaa saamaasi siunausta myös muille?

Mooses oli harvasanainen erämaan lammaspaimen, joka kohtasi arkityössään pyhän Jumalan. Hänelle Jumalalla oli asiaa: tarjolla mahdoton tehtävä, ylivoimainen urakka.  Mitä Jumala puhuu minulle?  Minne ja mihin hän lähettää minut? En ole Mooses enkä edes paimen.

Jeesus on kulkenut takaisin sen tien, jonka syntinen jätti jälkeensä! Jeesuksen Kristuksen työ on voittaa vieraantumisemme. Tässä hartaudessa kutsun vieraantumista ja syntiinlankeemusta voikukkapelloksi. Ehkäpä voisin ymmärtää itseni Jumalan rikkaruohoksi. Kuinka kaunis voikukkapelto onkaan! Kuinka surullista onkaan katsella sen kuihtumista valkoisiksi haituviksi. Ja kuinka tärkeä onkaan ymmärtää, että vahvinta tuossa kukassa on sen piilossa oleva juuri. Jumalan lahja on saada syntyä uudesti.

Miten kuulen Jumalan puheen?  Mikä on Jumalan puhetta, mikä omaa ajattelua, toiveita ja hyvää mielikuvitusta? Mistä tutusta ja turvallisesta minun olisi lähdettävä päästäkseni Jumalan osoittamaan uuteen.

”…luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten…” Tämäkö on elämäntarkoitus?  ”…jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme…” Onko tämä Jumalan suunnitelma myös minun elämääni varten?

Ulkomaalainen opiskelija pyytää minua kertomaan opinnäytetyötään varten, miten koen hiljentymisen tai meditaation. Häntä kiinnostaa erityisesti se, miten hiljentyminen vaikuttaa työpäiväni aikana, vai vaikuttaako ollenkaan.

Hyviä kysymyksiä. Joudun pysähtymään kesken arkisen aherruksen. Oppilaitospappina toki hiljentymisellä ja meditaatiolla on iso merkitys elämässäni, mutta miten se vaikuttaa päivittäin, ihan tavallisen työpäivän aikana.

Pieni hätäännys kurkistaa mieleni sopukoista. Mistä löydän rauhan? Miten hiljennyn? Rukouskin jäi taas vähäiseksi.

Hyvän keskustelun ja ajatusten jakamisen jälkeen olen yksin työhuoneessani. Istahdan rauhassa sohvalle. Himmennän valoa ja laitan musiikin soimaan. Apuvälineitä rauhoittumiseeni. Mielen rauhattomalle hätäännyksenpoikaselle kerron, että ei ole mitään hätää. Sisäistä rauhaa en pinnistä väkisin. On olemassa minua suurempi, joka rauhan antaa. Ja rauhan myötä juuri nyt saan tilaa ajatella arjessani, tässä työpaikassani, kaikkea sitä, mikä on totta, kunnioitettavaa, oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista. Sitä mikä on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.

Tarvitsemme erilaisia rukouksen ja hiljentymisen aikoja. Milloin sairaudet ja menetykset puhuttelevat, milloin huolet ja taakat hämärtävät päämäärään, milloin koko suunta on hukassa.

Eräällä mietiskelymatkalla Jeesus kysyi oppilailtaan varovasti johdatellen uskon peruskysymyksen. Ehkä hän kysyy minulta ja meiltä saman kysymyksen: ”Kuka minä teidän mielestänne olen?”.

Puolustajaa tarvitsemme pitämään puoliamme, kun joku meitä syyttää tai tahtoo kohdella meitä väärin. Puolustaja puhuu puolestamme, emme ole yksin. Jeesuksen lupaus, helluntain lahja on se, että hän ei jätä yksin, vaan on lupauksensa mukaan lähellämme hyvinä ja vaikeina päivinä.

Kevät on elämän versomisen ja kukkaan puhkeamisen aikaa. Joskus minulla on kuitenkin keväisin tunne, että olen kuin kuvan lehdetön puu kaiken kirkkaan ja kukkivan keskellä: Väsynyt ja harmaa. Silloin pyydän: Puhalla minuun taas elämän henkäys!

Kun jokin puristaa sisintäsi, mene hetkeksi luontoon. Lyhytkin aika vaikuttaa tasapainottaen mieltäsi ja ruumistasi. Luoja itse auttaa luomakuntansa kauneuden välityksellä. Jeesuskin vietti usein aikaa hiljaisessa rukouksessa kaupungin ulkopuolella, yksinäisyydessä.

Kevätkesällä luonnon äänten ja kasvun keskellä sisimpäni on aina hämmentynyt elämän voimasta, jonka valo, vesi ja ravinto saa liikkeelle.
Ilman suorittamisen pakkoa, tekemisen velvoitetta, tapahtuu ihme.
Maasta nousevat ketunleivät, metsätähdet, kielot, kullerot, rentukat…..

Mieli on täynnä ääniä, uutisia, tapahtumia, ihmisiä, huolia, pelkoja, ahdistusta ja hätää. Kysyn, mikä on minun tehtäväni?  Mistä olen vastuussa? Mikä kuuluu minulle?

Paavali ohjeisti vuosituhansia sitten monella tavalla Roomassa asuvia kristittyjä. Antaako Paavali ohjeita minullekin? Osaanko olla toivossa iloinen, ahdistuksessa kärsivällinen ja rukouksessa kestävä? Osaanko edes rukoilla oikein?

Jeesuksella ei ollut koskaan niin kiire, ettei hän ehtinyt hiljentyä, viipyä Isän kanssa. Pyytää johdatusta päivän kohtaamisiin.

Jokainen ilta on Jumalan antaman hengen luovuttamista lahjoittajalleen, aamu heräämistä uuteen elämään.  Jeesuksen viimeinen rukous oli luottamuksen rukous, Jumalaan turvautuvan iltarukous.  Jumalan Poika antoi koko elämänsä Isän käsiin ja mitä siitä seurasi, oli Isän asia.

Mikä oli Jeesuksen ensimmäinen kutsu tai käsky, niin kuin olemme tottuneet hänen tehtäväksi antoaan kutsumaan. Se ei ollut, menkää ja tehkää. Se ei ollut puhukaa ja julistakaa. Se ei ollut palvelkaa ja auttakaa. Markus kirjoittaa, kuinka Jeesus käski luokseen lähimmät ystävänsä ja aivan ensimmäiseksi kutsui heidät olemaan kanssaan. Kaikki lähtee siitä ja sieltä. Hänen kanssaan olemisesta. Vain oleminen riittää.

Pitkän työpäivän jälkeen Jeesuksella oli paljon kerrottavaa Isälle. Hän erosi joukosta, lähimmistä, ystävistäkin. Heistäkin, joiden hän tiesi joutuvan myrskyn silmään.  On hyvä olla yksin, luovuttaa väsymys ja hätä Taivaalliselle Isälle ja uskoa, että hän pitää huolta.

Mikä on kirkko?
Hyvässä tapauksessa kirkko on kaunis rakennus jonka sisälle voi astua hiljaisuuteen, sillä sellaisen paikan löytäminen tässä ajassa on harvinaista.

Pahimmassa tapauksessa se on byrokraattien vallan hierarkia, joka ruokkii omaa eliittiään, ja joka ajan hengen mukaisesti käyttää alihankkijoita mielestään vähäpätöisiin tehtäviin, mutta joka naamioituu ajan hengen mukaiseksi ohjelmatoimistoksi tarjoten hengellisiksi brändättyjä kulutushyödykkeitä kirkollisveroa maksavalle asiakkailleen.

Voisiko se sittenkin olla palveleva seurakunta, yhteisö jossa kaikki ovat tasavertaisia ja jonka jäsenet auttavat ja kunnioittavat toisiaan, eikä ketään suljeta ulkopuolelle?

Katsele kotiasi (tai työhuonettasi) hetki sillä silmällä, voisiko johonkin nurkkaukseen laitella pienen ja hyvin yksinkertaisen alttarin? Ehkä ikonin, kukan oksan tai jotain muuta kaunista. Alttari muistuttaisi sinua pelkällä olemassaolollaan rukouksen ihanasta mahdollisuudesta.

Kuva Karhuvaarasta on kaunis, tasapainoinen, rauhallinen. Siellä on kaksi Geokätköä. Kätkijä on todennut omalla hilpeällä tavallaan: Tällä vaaralla asustelee karhu! Luonto puhuu Luojasta. Toivon ja ajattelen, että luonto ja Jumala ovat kauniita, tasapainoisia kuvia jossain mielemme syvyyksissä. Juuri siellä kuitenkin elää myös tieto voimasta, energiasta, minua suuremmasta, kunnioitettavasta.

Hyräile hiljaa: ”Tule kanssani Herra Jeesus, tule siunaa päivän työ. Tule illoin ja aamuin varhain, tule vielä, kun joutuu yö, tule vielä, kun joutuu yö.” Hyräile myös toinen säkeistö – mutta kuuntele samalla, kuinka Jumala laulaa sen sinulle: ”Tule askele askeleelta minun kanssani kulkemaan. Sua ilman en saata olla, pysy luonani ainiaan, pysy luonani ainiaan.”

Kun joskus tuntuu, että uskallanko minä pieni, syntinen ihminen pyytää suurta Kaikkivaltiasta kulkemaan minun kanssani, voin hyräillä ja kuulla, kuinka Hän pyytääkin; ”pysy minun luonani, ilman sinua luomaani lasta en saata olla…”

Mitä on hengellinen elämä?
Elämä on tapana eritellä julkiseksi ja yksityiseksi. Julkinen elämä hoituu töissä, virka-aikana, kun taas yksityiselämä alkaa työpäivän jälkeen. Kumpaan lokeroon hengellinen elämä sijoittuu? Asettuuko se meillä tavallisilla ihmisillä yksityiselämän lokeroon, vai onko sillä peräti aivan oma lokeronsa? Entä papit ja muu seurakunnan työntekijät, onko heidän hengellinen elämänsä toiminnassa päinvastoin virka-aikana?

Olisi kätevää, että olisi olemassa hengellisen elämän lokero, jonka voisi tarvittaessa sulkea vaan meillä ei ole kuin tämä yksi elämä, jossa kaikki sekoittuu kaikkeen ja jossa kaikki koostuu pienistä arkisista toista.

Eikö Jumala kuule? Kyllä kuulee! Enkö aina ymmärrä, että Jumala kuulee? Ei, en todellakaan ymmärrä. Mitä siis voin tehdä? Voin pyytää ymmärrystä! Ja entä sitten? Voin luottaa Jumalaan.

Miten kuulivat ihmiset synagogassa Jeesuksen lukeman Jesajan kirjoituksen: …julistamaan ilosanomaa köyhille? Ketä olivat köyhät? Varattomia – kyllä, nöyriä – oman tilansa tuntevia kyllä. He olivat myös pelastukseen kelpaamattomia. He joutuivat tekemään töitä sapattina, jonka noudattaminen oli juutalaisella pelastuksen tärkein ehto. Paimenet paimensivat rikkaiden lampaita, että nämä voisivat noudattaa sapattia. He olivat köyhistä köyhimpiä. Ja heille enkeli ilmoitti: ”teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja” Kaikille meille itsessämme kelpaamattomille. Kaikille köyhille.

Laulan tätä psalmin kertosäettä mielelläni ja usein kirkon jumalanpalveluksissa, tai muuten rukoushuokauksena eri yhteyksissä.

Rakastan ajatusta laskeutua polvilleni pyhän edessä, ja joskus polvistunkin konkreettisesti erilaisissa kirkkotiloissa. Jos tilanne ja sydän sen suo.

Tuntuu kuin rukous tavoittaisi itsessäni jotain syvempää, kun saan mahdollisuuden rukoilla myös kehollani Pyhää Jumalaa.

Syvältä kumpuava tarve huokaista, tai huutaa, rukouksia Kristukselle voisi olla joskus rehellisempää, jos antaisin ruumiini sanoittaa rakkautta, kunnioitusta, katumusta, uupumusta, toivoa tai toivottomuutta.

Tässä hetkessä polvistun tietäjien, paimenten ja kuusisiipisten turvallisessa seurassa. Monia tunteita ja kaipuita kehossani mukana kantaen.

Joulupäivä ja uudenvuodenpäivä ovat almanakassamme ainoat, joita ei ole merkitty kenellekään nimipäiviksi. Jeesuksen ja hänen nimensä rinnalle ei voi asettaa ketään muuta. Moni on kyllä halunnut nousta ei vain hänen rinnalleen, vaan hänen yläpuolelleen.

Kuitenkin tämän maailman suuret ja pienet herrat putoavat jalustoiltaan kukin vuorollaan toinen toisensa jälkeen. Tänään kumarretut ovat huomenna unohdettuja.

Kristus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Nuori tasavalta joutui parin vuosikymmen jälkeen uudelleen maailmansodan kurimukseen. Viiden vuoden ajan kansa taisteli olemassaolostaan ja maksoi itsenäisyydestään suuren hinnan. Joulurauha ei ole ollut itsestäänselvyys missään mielessä. Myös ensimmäisenä jouluna parituhatta vuotta sitten elettiin levottomissa tunnelmissa.

Joulun evankeliumi on kantanut ihmisiä vuosituhansien ajan. "Älkää pelätkö!" Tämän kehotuksen perustana oli se, että maailmaan syntyi Vapahtaja, Jeesus Kristus. Hän toi toivon toivottomille ja rohkeuden pelokkaille, tulevaisuuden elämänsä sisällön kadottaneille.

Annanko Herralle luvan olla paimeneni? Osaanko levätä, kun Hän vie minut niityille ja virvoittavien vetten ääreen? Käsitänkö, millä tavalla Hän haluaa virvoittaa sieluni?

Jeesus sanoi rukoilevansa opetuslapsiensa puolesta, ja niiden puolesta jotka, heidän sanansa kuultuaan, haluavat myös uskoa Jeesukseen, että ”he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa”. Tämä vaikuttaa hyvin läheiseltä yhteydeltä, jopa rakkaudelta. On vaikea käsittää, että Jumala, Isä, haluaa rakastaa näin läheisesti, ikuisesti.

Oliko varjelus hyvää onnea ja viisaita ratkaisuja? Taisi suojelusenkelikin olla paikalla. Huokaisen kiitokset Taivaalliselle Isälle. Tiedän, että hän iloitsee lapsestaan ja minunkin elämäni on rikkaampaa vuorovaikutuksessa hänen kanssaan.

Opetuslapset halusivat puhua Jumalalle. Jeesus ei selittänyt, miten näkymätöntä Jumalaa lähestytään tai kuka Jumala oli. Jeesus toi sanoillaan Jumalan opetuslapsille hyvin läheiseksi: ”Isä meidän…”

Lutherille jokapäiväiseen leipään kuului ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, pelto, karja, raha, omaisuus, puoliso, lapset, palvelusväki, esimiehet, hallitus, sää, rauha, terveys, järjestys, kunnia, ystävät ja naapurit. Tänään luettelo olisi vielä paljon pitempi.

Kaikkeen tähän liittyvä huoli, puute ja ilo ovat mukana, kun rukoilet jokapäiväistä leipää. Kun siunaat ruokasi, muistat ja kiität häntä, joka hyvyydessään ravitsee kaikki elävät. Hän kantaa huolta elämäsi arkisista asioista. Saat pyytää työtä itsellesi, kertoa huolesi lapsista, asuntovelasta, sähkölaskusta, asunnon remontista tai siitä, että pelkäät irtisanomista.

Kaiken tämän keskellä et ole yksin, koska on joku, jolle kertoa kaikki huolensa ja joka kuulee sinua.

Jumalalta saamme tarpeellisen. Siinä on rakentajan lepo ja vartijan turva. Kun Herra siunaa, turha touhuaminen jää ja vartija osaa keskittyä oleelliseen. Rauha ja ilo saavat tilaa. Kelttiläiset kristityt rukoilivat yksinkertaisesti: Jumala siunaa tämä talo. Siunaa sen lämpö ja valo. Jumala siunaa katto ja lattiat, ovet ja ikkunat. Jumala siunaa jokainen huoneemme.

Jumalan työ on yksinkertaista. Se on rukoilemista, lapsen puhetta isälleen. Taivaallinen Isämme on itse lähellä, sielussani kuuntelemassa, mitä siellä tapahtuu. Hän antaa parhaaksi katsomallaan tavalla. Rukouksessa kasvaminen ei pääty koskaan.

Uutisissa näen joka päivä kärsimystä ja katastrofeja. Myös lähipiirissä on surua ja sairautta. Omakin tulevaisuus tuntuu epävarmalta suurten muutosten keskellä. Tunnen konkreettisesti olevani pieni ja avuton enkä osaa kaikessa hädässä tehdä muuta kuin huutaa Jumalan puoleen. Yhtäkkiä mieleni täyttää ajatus: Kiitos, että saamme kaikessa turvata Sinuun!

Aina ei apostoli Paavalilta hyvät aikeet onnistuneet, vaikka hän pyysi etukäteen rukousapuakin. Paavali vangittiin huhujen perusteella, syyttä, kun hän vei avustusta Jerusalemin köyhille. Myös rahalahja herätti väärinkäsityksiä. Sitäkään seurakunta ei voinut ottaa vastaan julkisesti ja juhlallisesti. Roomaan Paavali aikanaan pääsi – mutta vangittuna.

Fiaskomme voi ollakin osa Jumalan suurempaa suunnitelmaa.

Tohmajärven vanhalla hautausmaalla on hautaristi, jossa on teksti: ”O Jesus suloinen Kuin pojes Kutsuit täältä rakkaan lapsemme Sinulle voiton virttä laulamaan Vaikka viipymään hän toivottu ois enemmän.”

Ristin alla on v.1888 kuolleen, 12-vuotiaan Ida Päiwisen hauta. Laattaan kaiverrettu teksti on riipaiseva. Ihmisen elämän rajallisuus ja Jumalan salattu tahto. Kaiken surun keskellä vanhemmat ovat kuitenkin teetättäneet kauniin ja kaipausta täynnä olevan muistolaatan.

Kitkin jättipalsamin taimia koiranputkien ja mesiangervojen juuresta. Pieni, nujerrettu ja vähäinen, mutta syksyllä komea, aniliinin punainen, kaikki voittavaa ja rehevästi siementävä kuin synti. Paha kannattaa kitkeä jo pienenä.

Maan syvyys, vetten syvyydet, ihmissielun salattu pohja. ”Laske verkkosi syvään veteen.”
Jossain elämänvaiheessa saattaa havahtua syvyyden kaipuuseen. Kuuntele kaipuutasi, millaisiin uusiin maisemiin se sinua hellästi tönii.

Sain perintönä isoäitini ristin, yksinkertaisen kultaisen pelkistetyn ristin, jonka toiselle puolelle on kaiverrettu sanat Jumala on rakkaus.
Risti katosi minulta ystävien kanssa vietetyn illan yhteydessä. Olin jättänyt sen saunaan mennessäni jonnekin josta en ottanut sitä mukaani.

Ristin katoaminen laittoi minut luottamus-kouluun. Sisimmässäni eli toivon kipinä, että se vielä löytyisi. Muutaman viikon kuluttua sain ilahduttavan viestin, se oli löytynyt!

Tulevaisuus pelottaa ja huominen huolettaa. Profeetta Jesaja rohkaisi kansaansa poliittisesti uhkaavassa tilanteessa julistamalla: luottamus Jumalaan on väkevyyttä. Sen salaisuus on usko ja lepo. Kun turvaudun Jumalaan, voin vakuuttua Jumalan selviävän maailmansa ongelmista ja minunkin suurista ja pienistä pulmistani.

Joskus on vaikeaa löytää itselleen hengellistä ohjaajaa. Jokaisen lähellä on kuitenkin yksi: luonto. Luonnossa liikkuessa aistit ja vaistot herkistyvät. Oman elämän asioihin saa hieman etäisyyttä ja suhteellisuudentajua.

Koko olemuksellaan voi havahtua siihen, miten jotain unohtunutta palaa – taju siitä miten kuulumme yhteen kaiken luodun kanssa. Mieli rauhoittuu ja kiitollisuus viriää.

Silloinkin kun en näe tietä edessäni, sinä Jumala johdatat minua. Juuri oikealla hetkellä ja omalla tavallasi näytät seuraavan askeleen. Voi kunpa saisin luottamusta hyvään tahtoosi ja uskallusta ihmeisiisi. Kunpa voisin käydä jokaiseen päivään pyhää huolettomuutta täynnä iloiten sinun läsnäolostasi ja voimastasi elämäni kaikissa vaiheissa.

Kaikkien tärkein hetki on aina käsillä oleva hetki.
Kaikkein tärkein ihminen on se, joka juuri nyt seisoo edessäsi.
Ja kaikkein tärkein teko on rakkauden teko.
(Mestari Echart)

Olemme kulkeneet keskusteluissamme ” syvissä vesissä”. Ulkona sataa ja taivas on harmaa ja sen peittävät synkät pilvet. Auringosta ei näy jälkeäkään, se paistaa pilvien takana. Äkkiä pilvimuuriin avautuu auringon säteille aukko. Hetken harmauden valaisevat auringon kirkkaat säteet kertoen meille olemassaolostaan pilvistä huolimatta. Se on toivon hetki valosta, joka on kuitenkin tallella.

Anna itsellesi lupa yrittää.
Anna itsellesi lupa epäonnistua.
Anna itsellesi lupa pyytää apua.
Anna itsellesi lupa tehdä virheitä.
Anna itsellesi lupa epäillä.
Anna itsellesi lupa uskoa.

Taas tänään heräsin ajatukseen: Olen niin mahdoton, en opi ikinä ihmisten tavoille. En osaa, en pysty, en kykene. Niin monta asiaa elämässäni on kesken ja rempallaan. Valmista ei taida tulla koskaan, täydellisestä puhumattakaan.

Sitten Sinä kuiskasit hiljaa: Älä pelkää, minä olen tässä. Minun armostani riittää tähänkin päivään.

Kun on kiire tai paha stressi, tuntuu mahdottomalta pysähtyä. Kun aikataulu painaa päälle on kukkien katselu ajanhukkaa. Muutoksen siemen on kuitenkin samalla jo itämässä. Oman kiireen keskellä tunne pysähtymisen hyödyttömyydestä on jo alku oikeaan suuntaan.

Jumala huolehtii kasveistakin. Hyvää huumoria taitaa olla Jeesuksen tokaisussa: ”Paljon ennemmin hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!”

Kesäkuun alun metsäretki suuntautui rauhoitettuun ukonhattulehtoon. Lehtoukonhattu (Aconitum lycoctonum, = "sudenmyrkky”) on noussut jo maasta esiin. Heinäkuun alussa tämä harvinainen, mutta äärimmäisen myrkyllinen kasvi on komeassa kukassaan. Kasvi voi kasvaa sopivassa elinympäristössä jopa parimetriseksi. Lehtoukonhattu on kaunis, mutta tappava. Ihokosketustakin tulee välttää.

Ihmisen kielessä on jotain samaa. Voimme suoltaa samasta suusta rohkaisevia ja lohduttavia sanoja; sama suu pystyy kiroamaan ja loukkaamaan.  Paha, loukkaava sana on myrkkyä sielulle. Onko Luoja luonut meistä yhtä myrkyllisiä kuin tuosta luonnon harvinaisuudesta?

Väkijoukossa rikkaus ei anna etusijaa. Korkeintaan kyynärpäillä sitä voi hankkia. Saattaapa jopa olla, että edellä olijat tiivistyivät, jos Sakkeuksen huomasivat: eipä nyt raha ja asema merkinnytkään, jääköön pieni äijä kerrankin ilman haluamaansa.

Sakkeus ei helposti lannistunut päämäärään pyrkiessään. Juoksi eteenpäin ja kiipesi metsäviikupuuhun, koska halusi nähdä Jeesuksen. Mutta sepä oli ihmeellistä, että Jeesus katsoi ylöspäin, näki ja tunnisti hänet. Ihminen on luotu Lunastajan yhteyteen: oli hän rikas tai köyhä, arvostettu tai arvosteltu, joukon etu- tai takarivissä.

Jeesus opetti rukousta, joka muuttaa ihmistä. Sellainen yhteys Jumalan syvyyksiin on ihmeellisintä, mitä voi olla. Mutta rukouksella on hintansa: luopuminen entisistä varmuuksista ja takertumisista, luopuminen elämän varmistelusta.

Istumme korkealla kallion harjalla ja eteemme avartuu avara, keväinen luonto. Käymme kallion kannateltaviksi ja viivymme kuunnellen luonnon ääniä, hiljaisiakin. Aurinko lämmittää ja hiljaisuus on hyvä. Kallio on luja, mietin mitä kaikkea kallio minulle kuvaa.

Markuksen evankeliumin alkuluvuissa evankelista kertoo toistuvasti, miten Jeesus hakeutui Galileanjärven rannalle. Kaikesta päätellen järvi oli Jeesukselle rakas. Miksi hän halusi opettaa sen rannalla? Antoiko järvi hänen opetuksilleen kaikupohjan? Ehkä se piti hänet yhteydessä rukouksen taajuuteen, siihen voimaan johon hän haki yhteyttä vetäytymällä niin usein koko yöksi ulos yksinäisyyteen, hiljaiseen rukoukseen.

Meidän sanamme ja tekomme toisiamme kohtaan ei koskaan ole merkityksetöntä. Asiat jättävät jäljen, hyvän, jonka me muistamme rohkaisevana ja välittävänä rakkauden ja hyväksynnän jälkenä.

On myös satuttavia ja loukkaavia jälkiä, joita on vaikea unohtaa. Sovitteleva keskustelu ja anteeksipyytäminen ja antaminen jättävät vapauttavan jäljen.

Jeesus lähetti nuo 72 edellään sinne, minne hän aikoi itse kohta mennä. Opetuslapset valmistivat tietä Jeesukselle. Heidän piti mennä ihmisten luokse, viettää aikaa heidän kanssaan, parantaa sairaita ja kertoa, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle.

Onko se minunkin kutsumukseni? Millä tavalla minä voin omalla olemisellani ja tekemisilläni kertoa kohtaamilleni ihmisille, että kuningasten Kuningas haluaa tulla heidän luokseen – ja on jo tullut?

Jeesus ei käy väittelemään eikä arvostele samarialaisten tapaa rukoilla vuorella – hän itsekin rukoili usein vuorilla. Jeesus näkee traditioiden arvon, mutta haluaa samalla syventää niitä: ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa.” (Joh. 4: 23)

Kevään tullessa joutsenpariskunta saapuu kotijoelle ja viettää siellä jonkin aikaa. Vaellan varovasti hankiaisia myöten ottaakseni niistä kuvan. Lähestyn niitä varovasti pikkuhiljaa.

Ne vaistoavat vaaran, näkivät varmaankin tuloni ja varoittavat toisiaan. Ne uivat päät pystyssä levottomina jokea pitkin yläjuoksulle päin. Useimmiten ne lähtevät pakoon, mutta jos ymmärrän pysähtyä riittävän kauas ja jäädä matkan päähän, ne jäävät paikoilleen tarkkaavaisina seuraten tilannetta.

Minun on kunnioitettava niiden arkuutta.

Pääsiäisaamuna aurinko tanssii, keikkuu, hyppii ja ilakoi. Ennen vanhaan kokoonnuttiin korkeille paikoille katsomaan, miten pääsiäisen aurinko tuli näkyviin. Ajateltiin, että luomakuntakin iloitsee pääsiäisen ihmeestä. Kun kuolema on voitettu, on ilon ja riemun aika.

Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen kaikki on toisin. Meidät vapautetaan synnin ja kuoleman orjuudesta ja ovi uuteen elämään on avattu meillekin. Ajallinen elämä on matka uskossa kohti Jumalan antamaa uutta elämää taivaassa.

Jeesuksen lähimmät olivat hämmentyneitä. He eivät ymmärtäneet. Johannes kertoo mitä tapahtui: ”Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.” Sulattelemaan. Tuumimaan. Tämä lohduttaa, Jeesuksen seuraajat hämmästelivät, ihmettelivät.

Tämä salainen opetuslapsi oli Joosef, kotoisin Arimatiasta. Hän pyysi Pilatukselta, että saisi ottaa Jeesuksen ruumiin ristiltä. Pilatus suostui pyyntöön. Joosef näyttää hiljaiselta mieheltä, joka kuitenkin astui esiin omalla hetkellään. Joosef pelkäsi juutalaisia. Me sanoisimme ehkä, että hän pelkäsi yleistä mielipidettä, omia kansalaisiaan.

Meillä on omat pelkomme ja omat hetkemme. Monet meistä saattavat olla enemmän Jeesuksen opetuslapsia kuin mitä päältä katsoen luulisi.

Haluanko olla kiitollinen Herralle? Näenkö Hänen hyvyyttään ympärilläni? Käsitänkö, miten armollinen Hän on tänään? Ovatko minun silmäni sokeat?

Joona rukoili Herraa, Jumalaansa suuren kalan vatsassa. Viides jae on lyhyt otos tuosta rukouksesta. Sana on täynnä sekä epätoivoa että toivoa. Ihminen tuntee monella tapaa olevansa sysätty Jumalan vaikutuspiirin ulkopuolelle. Suuren kalan kylkiluut puristavat. Elämä puristaa niin, ettei henkeään saa vedettyä kunnolla.

5. jakeen toinen lause voidaan kääntää myös toisella tavalla: ”kuinka voin enää tähyillä pyhää temppeliäsi kohti?” Siinä ihmisen epätoivo on vielä syvempi. Onko enää sanoja, onko enää toivoa? Ja silti hän toivoo ja rukoilee.

Herra käski kalan oksentaa Joonan kuivalle maalle. Ei rantaveteen, vaan kuivalle maalle. Pieni yksityiskohta, mutta sitäkin merkityksellisempi. Jumala antaa jalkojemme alle ”kuivaa maata” syvyyksien vesien sijasta. Kuivaa, jalkojen alla kestävää maata. Siitä iloitsen.

Keväthanget jäätyvät usein yöpakkasilla kantaviksi ja on mukava kulkea sielläkin, mihin kesällä on hankala päästä. Talven ja syksyn hiljaisuus muuttuu luonnossa erilaisten äänien lisääntyessä iloiseksi äänien keskusteluksi mm. veden virratessa ja lintujen laulun lisääntyessä. On mukava sulkea silmänsä, keskittyä kuuntelemaan ja suoda auringon
valon ja lämmön hoitaa kasvoja ja mieltä.

Vuodenaikojemme vaihtelu on meille suuri rikkaus, joka saattaa muodostua itsestäänselvyydeksi, josta emme osaa olla kiitollisia, kun me vielä voimme niistä nauttia. Me tarvitsemme rohkeutta ja sitoutumista valintoihimme.

Herra, sinun valtasuuruutesi on niin suuri, että sitä on vaikea käsittää. Yhtä vaikeaa käsittää kuin se, että seison paikallani, katson kuuta ja tähtiä, ja kuitenkin liikun. Olet laittanut maan pyörimään oman akselinsa ympäri 1 670 kilometriä tunnissa, ja samaan aikaan kierrätät Maata auringon ympäri 107 200 kilometrin tuntinopeudella. Ja sitten ne kaikki muut liikkeet avaruudessa…ja se on vain osa Sinun suuruuttasi…

Tämän talven vaihtelevat säät ovat muodostaneet kallioille jäätyneitä vesiputouksia. Minut pysäytti hiihtolenkilläni yksi sellainen näky. Se puhui minulle elämän raadollisuudesta. Kun elämässä ikävä, suru, tuska ja itku, ei löydä ketään, joka sen kuulisi ja ottaisi vastaan, ihminen kovettaa itsensä ja pikkuhiljaa kovettuneet sisimmän kerrokset muovaavat ihmistä kylmäksi, kovaksi, etäiseksi ja torjuvaksi toista kohtaan.

Auringon valo ja lämpö sulattaa pikkuhiljaa jään kallion kyljestä ja jääputoukset sulavat pois.

Kysyin kerran eräältä papilta, joutuuko hän usein siunaamaan vainajan ilman että yksikään omainen olisi mukana saattamassa. Hän sanoi sellaista tapahtuvan  – mutta että on sellaisiakin kertoja, joissa joutuu siunaamaan vainajan myös ilman nimeä. Tuntui pahalta.

Myöhemmin kuulin, että pyhäinpäivänä Tallinnan papit sytyttävät hautausmaalla kynttilät nimettömänä haudatuille. Ilahduin. On suuri rakkaudenteko  muistaa jotakuta, jota kukaan muu ei muista. Onneksi tiedän, että Jumala ei unohda ketään. Hänellä on jokainen nimi muistissa.

Olen kulkenut kodin ja Enonkosken luostarin välistä matkaa jo vuosien ajan. Tie on tuttu ja monenlaiset ajatukset ovat mielessäni olleet matkaa tehdessäni. Ideat rukoustauluista, Raamattupäivistä, vieraista, joita voisi kutsua yhteiseen vastuunkantoon, ovat matkalla syntyneet ja osa niistä on jo toteutunutkin.

Anna- Maija Raittilan luostarille kirjoittaman virren sanat ovat tulleet hyvin  elävällä tavalla läheisiksi, lohduttaviksi ja rohkaiseviksi. Miten usein ”kilvoitus näännyttää ja voima ehtyy työstä” ja sitten taas kerran ”sydänyöstä taas toivo välähtää”. Sanat kärsivällisyys, uskollisuus ja luottamus ovat avainsanoja kaiken arkisen vastuunkannon keskellä.

Matkallani pysähdyn aina Hanhivirran lossilla ja olen ihaillut vuodenaikojen mukaan vaihtuvaa maisemaa. Lossi on minulle rukouspaikka.

Olemme viettäneet viikonlopun Enonkosken luostarilla keskustellen ja toimintaideoita jakaen, mieli kaipaa hiljaisuutta. Lähdemme vaeltamaan alapellon hankiaisille.

Miten vapauttavaa on kulkea pitkin kantavia hankia kevätillan auringonpaisteessa. Laskeudumme alas järven jäälle ja käymme kukin pitkäksemme hangelle. Yllämme loistaa kirkkaan sininen taivas, jolla muutamat pilvet kulkevat menojaan. On hiljaista ja kevään äänet ja tuoksut jo ilmassa. Päivän keskustelut jäävät elämään....

Kotijärven jää on ollut tänä talvena niin vahva, että sinne on voitu aurata väylä luistella ja liikkua potkukelkalla. Lähdin helmikuun kuutamosäässä  jäälle talven hiljaisuuteen tähtikirkkaan taivaan alle potkukelkallani. Kelkka kulki, ylläni tähtikirkas taivas ja kirkas kuu valaisi taivaan lamppuna ympärilläni olevaa talvista luontoa.

Tunsin pienuuteni ja samalla turvallisena Jumalan suuruuden ja väläyksen Hänen kaikkivaltiudestaan. Olisin viipynyt siinä sisintäni hoitavassa hiljaisuudessa pidempäänkin, mutta pakkanen nipisteli varpaita ja poskiani. Palasin sinne vielä kahdesti, mutta sää oli toisenlainen. Toisena iltana sumu peitti saaret ja rannat ja kuu paistoi pilviverhon takaa kuitenkin luoden valoaan.

Minun suustani ei tule helposti sanallista todistusta Jumalasta. Ei ainakaan arjen keskellä eikä yllättävissä tilanteissa. Pelkään ehkä sanojeni olevan riittämättömiä tai säikäyttävän toisia. En osaa kuin olla. Mooseskin pelkäsi sanojensa riittävyyttä. Silti hän asettui Jumalan käyttöön ja oli kuuliainen kutsujalleen. Mooses suostui olemaan Jumalaa varten. On helpotus tietää että se riittää.

Kyllä tiedän, että Herran käsi on aina valmiina auttamaan. Mutta uskonko, että apu tulee Häneltä? Selitänkö Hänen apunsa ihmisten teoiksi? Kuljenko Hänen ohitseen, vaikka Hän auttaa?

Kotipihalta vaellan pakkasen paukkuessa lähijärven rantajäälle. Iltarusko valaisee hiljaisen maiseman. Tammikuun lopun syvä luonnon hiljaisuus ympärilläni, lumi narskuu kävellessäni ja jään pauke kiirii korviini pakkasen kiristyessä. Pysähdyn kuuntelemaan ja hengittämään raikasta kylmää ilmaa. Syvä rauha valtaa mieleni - Pyhän kosketus. Tähdet syttyvät pikkuhiljaa taivaalle ja niitä on paljon. Olen yksin ja silti en yksin.

Istumme Enonkosken luostarin kappelin hiljaisuudessa, ekumeenisen rukousviikon iltahämärässä, ulkona pakkasen paukkuessa. Meitä on vain muutama alttarin äärellä, mutta tiedän, että muualle on kokoontunut toisia rukoilemaan maailman avuntarpeen keskellä. Me tarvitsemme Herramme apua ja hänen antamaansa rakkautta, joka näkyisi meidän teoissamme.

Kristuksen kohtaaminen muuttaa myös meidän näkökulmamme. Siitä huolimatta viipyilemme usein menneessä ja tuomitsemme inhimillisten mittojen mukaan. Me vaadimme tai teemme jotakin ”Herran nimessä”, vaikka oikeasti kyse on oman tarpeemme tyydyttämisestä.

Alistuessamme nyt Kristuksen hallintaan meitä kutsutaan näkemään toiset niin kuin Jumala heidät näkee: ilman epäluottamusta ja epäluuloa.    

Meidän ei tarvitse luoda omaa merkitystämme ja elää vain omassa voimassamme. Me pikemminkin elämme Kristuksen elämän voimasta, hänen, joka eli, kuoli ja nousi kuolleista meidän tähtemme.

Evankeliumin kutsu, ettemme eläisi enää itsellemme vaan Kristukselle, on myös kutsu kurottautua toisten puoleen ja murtaa esteet, jotka eristävät meitä toisistamme.  

Yhdessä me olemme vahvoja ja yksin heikkoja. Me tarvitsemme toisiamme voidaksemme elää sellaista elämää, johon meidät on kutsuttu. Vuorotellen me voimme toisiamme tukea, iästä, yhteiskuntaluokasta, kansallisuudesta, elämämme taustavaikuttajista....riippumatta.

Turvallisen reitin valinnassa on tärkeää luottaa reitin merkitsijään ja hänen antamiin kulkuohjeisiinsa ja noudattaa niitä.

Jeesuksen esimerkin jättämät jäljet ovat opastaneet meitä elämään toisiamme kuunnellen, huomioiden ja tukien. Näitä jälkiä seuraten me kuljemme turvallista reittiä perille asti Isämme kotiin, josta tila ei lopu.

Enonkosken luostariyhteisö toivottaa siunattua vuodenvaihdetta!

Ei joulua tarvitse valmistaa.

Joulu on valmis

ja lahjaksi annetaan.

Toivon, että

sinullakin olisi aikaa sen verran,

että ehtisit ottaa vastaan joulun lahjan

rauhan, ilon sanoman

ja tuntea sen sinua

hoitavan ja siunaavan.

Ihmiskunnan pelastus tulee pienestä, hauraasta, suojattomasta, jostain joka on melkein huomaamaton. Jumala, koko kaikkeuden Luoja, tulee luoksemme pienenä, heikkona, kätkettynä.

Jumalaa pitää etsiä alhaalta, seimen lapsesta. Jouluna pieni on suurta.

Lutherin sanoin hänessä voimme oppia tuntemaan Jumalan ja hänen syvimmän olemuksensa: rakkauden.

Kun on valittava vaihtoehtoista ei ole helppoa seisoa tienhaarassa ja päättää, minne lähtee.  Jeesuksen olivat jättäneet monet hänen seuraajansa. ”Tahdotteko tekin mennä pois?”  kysyi Jeesus oppilailtaan. Onneksi, ennen kuin muut ehtivät vastata, Pietari puuttui puheeseen: ”Herran kenen luo me menisimme. Sinulla on iankaikkisen elämän sanat.”   Tien valitseminen pelkistää, jostain on luovuttava toisen tähden.

Suljen oven kiireeltä.
Astun kirkon hämärään
hiljentymään.

Jätän taakse askareet
ja levottomat aatokset.
Pysähdyn kuuntelemaan
hiljaisuutta ja Jumalaa.

Ei turhia sanoja.
Raamatun jakeita.
Hiljaisuutta.
Rukous.

Hiljaisuus tyynnyttää mieleni,
rauha soluu sieluuni.

Ei turhia sanoja.
Raamatun jakeita.
Hiljaisuutta.
Rukous.

Isä meidän.
Herran siunaus.
Tunnen, Pyhän kosketus.

Lapsena adventinaika kului hitaasti. Seurauksena jännitystä, riehakkuutta, kiukuttelua. Aikuisena huokailemme ajan vähyyttä. Kuinka ehdin saada kaiken valmiiksi kotona ja töissä?

Tuskastumme odottamiseen.  Raskauden viimeiset viikot. Työpaikkahaastattelun vastaus. Laboratoriokokeiden tulokset.  Toivoa. Pelkoa. Odotusta, joka kouraisee sielusta asti.

Miksi elämässä ei saa sitä, mitä tilaa? Terveyttä, menestystä ja onnea. Suunnitelmiimme eivät kuulu kipu, suru ja vastoinkäymiset. Kysymme: miksi juuri minä? Kun kysymyksemme voisi olla, miksi en juuri minä?

Odottavan aika kuluu hitaasti eikä vastauksia kaikkeen ole. Silti vamma voi muuttua voimavaraksi. Kirous siunaukseksi. Uhka mahdollisuudeksi. Itku iloksi.

Sillä ei aika kulu vaan täyttyy. Sen meille opettaa hän, joka tulee luoksemme köyhänä ja lempeänä.

Minä olen maata. Uudista minut.

Kuulun yhteen kaiken olevan kanssa. Avaa kaikki aistini, elvytä yhteenkuuluvuuden aistini.

Anna minulle rohkeutta ilmaista suruni, kun menetän jotain minulle perustavan tärkeää.

Ihminen tärvelee metsiä, vesiä ja ilmakehää. Lähetä henkesi uudistamaan ihmiskunta.

Saviastia on hauras, niin kuin minäkin. Kestän vain vähän ja säryn ja lohkean helposti. Jumala tiesi sen ja antoi sittenkin evankeliumin aarteen minulle.  Tänään en tuijota pienuuttani, vaan ihmettelen Jumalan suurta voimaa.  Se saa minut hymyilemään ja kiittämään elämästä.

Jumala ei jätä töitään puolitiehen.  Luomisen jälkeen, kun kaikki tuli valmiiksi, hän päätti työnsä ja lepäsi. Kun Jeesus oli tehnyt työnsä, hän sanoi: Se on täytetty!  Sinussakin on alkanut hyvä työ, hän jatkaa sitä eikä jätä kesken.

I

Katso kuvaa hetki, katso rauhassa. Anna sille se tila ja aika, jonka se tarvitsee.

 II

Katso kuvaa uudelleen. Kuvittele, että sinun pitäisi kulkea siinä näkyvän maaston läpi, niin pitkälle kuin näet. Millaisen reitin valitset?

III

Metsässä kulkemisessa on jotakin kiehtovaa – nimenomaan metsässä – ei valmiilla polulla, vaikka sekin on ihan mukavaa. Umpimetsässä, kartan ja kompassin kanssa. Siinä on jotakin merkillistä vapautta: voi mennä melkein mistä vain - tästä tai tuosta, kolme tai kolmekymmentä tai kolmesataa metriä sivumpaa. Mahdollisten kulkureittien määrä on tavaton.

III

"Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” - Kaiken Luojana Jumala on kaikkea lähellä ja kaikki kuin kulkevat Häntä kohti. Siksi voimme ajattella lämmöllä kaikkia niitä, jotka kulkevat samaan suuntaan – niitä, jotka kulkevat samalla reitillä, ja erityisesti niitä, joiden reittivalinta on erilainen – kolme, kolmekymmentä tai kolmesataa metriä erilainen. Ei ole niin suurta hätää siitä, menevätkö kaikki samasta kohtaa. Suunta on sama, ja elämänsä aikana he näkevät maailmasta ja Jumalasta aivan toisenlaisia puolia, samalla tavalla oikeita ja tosia kuin omammekin, ja niin he rikastuttavat muita samaan suuntaan kulkevia.

IV

Keitä ovat tänään ja tällä viikolla ne, joiden kanssa kuljen yhtä jalkaa kohti Jumalaa? Keitä ne, jotka kulkevat samaan suuntaan vähän eri reittiä? Mikä on tänään rukoukseni heidän puolestaan?

+

Tulkoon valkeus valkeudesta.

+

Pimeys ei ole vain vuorokauden osa.  Joskus se on olotila, joka valtaa koko ihmisen. Maailma on sekä kylmä että pimeä.  Pimeydellä on voimaa.  Älä tuijota siihen, vaan katso Jeesukseen.  Silloin kuljet valosta valoon. Leiripaikasta leiripaikkaan, levosta lepoon.

Sain kesällä opetella lypsämään kyyttöjä, noita lempeitä lehmiä. Tunsin eläväni jatkumolla esiäitieni kanssa. Onnellisena harjasin kyyttöjä ja painoin otsani niiden kylkeen lypsäessäni.

Ilman eläimiä ihminen on yksinäinen.

Kukapa ei toivoisi yksinkertaista uskoa. Jotain sellaista, että usko on kuin metrin koivuhalko. Ehkäpä voisimmekin keskittyä siihen omaan ”halkoomme”.

Usein kuitenkin rupeamme katselemaan ja ahdistumaan halkojen rykelmästä. Uskonsuuntia ja tulkintoja on paljon. Olennaista on kuitenkin se usko, josta elämme.

Olkaamme nöyrästi Jumalan edessä. Siitä seuraa, että voimme olla rohkeasti ja yksinkertaisesti ihmisten edessä. Saamme nousta, loistaa ja katsoa ympärillemme levollisin mielin.

Työssämme valmistaudumme tehtäviin. Harrastuksissamme valmistaudumme suoritukseen. Kuvassa on suunnistuskilpailun lähtövalmisteluja tekevä joukko eri-ikäisiä suunnistuksen harrastajia. Valmistauduttaessa tarkastetaan varusteet ja suunnitellaan alkavaa kilpailua.

Mitkä ovat uskon varusteet? On hyvä miettiä hetki omaa raamatunlukemisen käytäntöä, rukoukseen hiljentymistä. On hyvä, että valmistaudumme uskonelämäämme ja pidämme huolen välineistä. Se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin suunnistuksessa eli kilpailua oman itsemme kanssa.

Suunnistaja menee aina tuntemattomaan maastoon. Sellaista on rohkea usko!

Löytäminen on etsimisen, odotuksen, pettymysten ja harmaan masennuksen täyttämän pitkän helminauhan viimeinen helmi.

Jäämerellä vaahtoaa. Lähdemme matkaan pimeällä. 120 km edessä. Vene on pieni kahdenistuttava. Keulaan kiinnitetty valonheitin navigoi merta, kun etsimme parasta ajoväylää. Kaukana rannalla näkyy pieni valopiste. Isäntäni on lähtenyt meitä mopolla saattamaan ja ajaa rantaviivaa pitkin. Vene heittelehtii ja paiskautuu kerta toisensa jälkeen aaltoja vasten. Painan pääni polviin ja tarraudun molemmin käsin edessäni olevaan kahvaan. Pelko iskee sisuksiin ja hoen loputtomasti Isä meidän-rukousta. Vihdoin aamuyöstä ajamme rantaan ja lepäämme muutaman tunnin poromiesten kämpällä. Vaivun kovalla lavitsalla levottomaan uneen rukoillen.

Syystuuli paiskaa aallot mereltä vasten kallioita. Tuuli on kova. En lähde kulkemaan kallioille, ne ovat märät ja liukkaat. Tuulen voima voisi lennättää minut mereen.

Tuulen ja meren pauhinan keskellä katseeni kiinnittyy taivaalla pilvien lomasta pilkistävään nousevan kuun sirppiin. Kaikenlaisten maailman huolten ja myrskyjen keskellä on jotain pysyvää ja vakaata; kuunkierto ja elämänkulku.

Olen matkalla. Odotan, että pilvet väistyisivät taivaalta, että pääsisin jatkamaan matkaa, odotan, että meri tyyntyisi, jotta voisin jatkaa matkaa. Matka on pitkä, mutta odotus on vielä pitempi.

Ajatuksia on vaikea hallita ja joskus mieli on yhtä myllerrystä. Jumalan rauha on voimavara, joka voi yllättää. Mikään tilanteessa ei ole muuttunut, mutta olemme varmoja, että Jumala tietää huolemme ja selviää ongelmastamme. Hän pitää meistä huolen ja häneltä voimme odottaa kaikkea hyvää. Sitä on Jumalan rauha.

Kesän ja syksyn taitoksessa oli maassamme syysmyrsky,joka katkoi sähköt lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa koko maassamme. Tulin kotiin ennen pahinta myräkkää. Taivas tummui synkäksi, mutta puiden latvat kimmelsivät auringonlaskun kirkkaiden säteiden valossa. Huomasin sateenkaaren, joka loisti joen yllä.

Siinä oli paljon symboliikkaa, pienessä ohikiitävässä hetkessä - mennyt kesä, syksyn tulo, pelot, suru, ikävä, kaikki koettu ja kaiken yllä suurena lupauksena " Minä olen sinun kanssasi.." Elämässä on erilaisia taitoshetkiä, siirtymistä entisestä uuteen. Se ei ole useinkaan yksinkertaista ja kivutonta, vaan sopeutuminen voi viedä monenlaisten yllättävien tunteiden kohtaamisen kautta uuteen.

Kävelen syksyisenä iltana ”vattumäelleni”, korkealle mäelle, josta näkee kauas. Syksyn värit ovat jo nähtävissä, joku vaahtera punaisine lehtineen loistaa aukon laidalla. Aurinko laskee vuoren taakse. Kesä on takana, talvi edessä. Ohitan kauniit, kukkansa menettäneet varret, siemenet on annettu uutta kasvua varten ja kesän komeasta kasvusta on jäljellä vain muistutus, näkemäni. Elämä jättää meille jaettavaksi kokemuksia, joita voimme jakaa toistemme iloksi ja tueksi. Elämänkokemusta emme voi saada kuin elämällä erilaisia elämäntilanteita läpi, selviytyen vaikeistakin ratkaisunpaikoista.

Kelläpä ei olisi itselle mieluisia ajatuksia! Mielipiteet saavat helposti suuremman painon kuin usko. Usko on enemmän rukousta ja siunauksen pyytämistä kuin oikeassa olemista. Meitä Kristuksen tien kulkijoita on monenlaisia niin kuin syksyn lehtiä. Joku vihertää vielä voimakkaasti. Jotkut hapertuvat. Toiset näyttävät olevan kypsiä marjoja.

Jumala, valaise mieleni totuudella;
täytä sydämeni rakkaudella;
Elähdytä tahtoani rohkeudella;
Rikastuta elämääni palvelulla.

Anna anteeksi mitä olen ollut;
Pyhitä se mitä nyt olen;
Johdata millaiseksi tulen.
Aamen

Olen lukenut suuresti arvostamani Martti Lidqvistin kirjoja ja viimeksi kirjaa ”Ole hyvä”

Lainaan sieltä hänen ajatustaan liittyen suruun, jota me voimme kokea monella tavalla ja tasolla erilaisten elämään liittyvien luopumisten keskellä.

Hän kirjoittaa ” Kun olemme elämässämme ison luopumisen edessä, mikä tahansa se sitten onkin, jostain nousee esiin meissä olevan lapsen hätä:”En ymmärrä, mitä on tapahtunut. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Pelkään. Kuka voisi minua auttaa?” Meissä olevan aikuisen puolen pitäisi silloin tulla avuksi, katsoa lempeästi tätä lasta itsessämme ja sanoa: ” Sure rauhassa, suru on sinun puolellasi. Minä olen lähelläsi ja odotan sinua, kunnes olet käynyt läpi surusi.” Aina se ei onnistu yksin. Silloin on hyvä turvautua toisiin: ystäviin, tukihenkilöihin tai ammattiauttajiin. Suru tarvitsee sitä, että se voi jättää itsensä jonkun varaan. Muuten se pysyy supussa.”

Martti Lindqvist lausui kerran radiohartaudessaan: ”Vanhemmiten huomaan, että poden omaa aikaani.” Minäkin huomaan, että poden. Tunnen joskus voimattomuutta monien ajan ilmiöiden edessä.

”Muistan yhden paljon sairastaneen naisen. Hänellä oli ollut minuutta kuormittava elämä. Kun kävin malleja pyytämässä, hän aina jutteli, että en mää taida” … Meni viikkoja ja nainen tuli. Taiteilijan sanoin, kävi jokin liikahdus. Kun Huovinen naulasi valmista taulua naisen huoneen seinälle, käytävältä kantautui hoitajan huomautus. Sää olet Inkeri hymyillyt viime aikoina enemmän.

”Nykyajassa nähdyksi tulemisen paikka täytyy ansaita. Pyrin tekemään uimaliikkeitä vastavirtaan. Jos en tekisi, maalaisin vain rikasta eliittiä.”

”Tarvitsemme sitä, että joku katsoo meitä ilman taputuksia tempuillemme. Elämä on saanut alkunsa rakastavasta katseesta ja siihen katseeseen se palaa.”

Peilistä katsomme päivittäin kasvojamme. Siinä tulee samalla tarkastettua, ettei näy mitään huolestuttavaa.

Entä sisikuntamme? Tiedostammeko, mitä meille oikeasti kuuluu? Ovatko asiat tasapainossa, painaako jokin mieltä, olisiko jollekin asialle tehtävä jotakin?

Oman sisimmän ja elämän tarkasteluun tarvitaan hiljaisuutta ja rauhaa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että Jumalan kohtaamiseen tarvitaan levollisuutta ja aikaa. Voimme helposti vaientaa sisimpämme äänen ja Jumalan kutsuvan äänen muilla äänillä. Rauhaton, nopeatempoinen ja voimakkaita ääniä täynnä oleva elämä vie helposti voiton.

Ihmisen sisin on herkkä, vaikka se näyttäisi kestävän paljon. Jumalan sanan, Raamatun, äärellä saa realistisen kuvan siitä, mikä on oma todellisuus ja mikä on Jumalan hyvä tahto ja ihmisen paras. Hetkinen Raamatun äärellä tuo siunausta elämään.

Luterilaisuudessa opetetaan, että me kaikki olemme omalla tavallamme hengellisiä ja armon kerjäläisiä. Lutherin opetuksen mukaan jokainen on armon tarpeessa rikkoutuneisuudessaan ja taakkojensa alla. Hengellisyydessä on kyse näiden armon tarpeiden täyttämisestä, armon todellisuuden kokemisesta ja kommunikoimisesta.

Kirsi Stjerna teoksessa Armon horisontit.

Lammen pinnalla virkeät vireet
villinä laumana kauas karkaa,
sammuvan nuotion hiipuvat hiilet
puhurista uutta hehkua saa.

Keitinsalossa musta pakki,
pohjalla porot, tyhjäksi juotu.
Savulle tuoksuu onkijan takki,
ahvenet tuossa, niitäkin suotu.

Tuhansia vuosia lampi tuossa,
kukkineet karpalot, puolukat, lakat,
suopursut tuoksuneet rannan suossa,
vaihtuneet onkivat ukot ja akat.

Usva jo leijuu, viilenee ilta,
korppi lentää-lekuuttaa,
punaisena auringon silta,
kalamies silmiään lepuuttaa.

Illassa ollaan, kotia kohti,
nautittu auringost heleästä.
Herra se tämänkin päivän johti,
kiitokset hälle retkestä tästä!

10-vuotishääpäivänä teetätimme vaimoni kanssa uudet sormukset, joihin on kaiverrettu viittaus yllä olevaan raamatunjakeeseen.

Raamatunkohdassa on muistutus monen todeksi kokemasta asiasta: rakkaus on elämää kannattelevista voimista väkevin ja mahtavin. Siihen liittyy kiinteänä osana usko ja Kristuksen läsnäolo elämässä.

Jo Uuden testamentin aikaan ymmärrettiin, että ihminen tarvitsee vahvistamista. Niinpä siis nykyajan puhe voimaantumisesta (empowering) on oikeastaan vanha keksintö. Luulen, että tuo vanha konsti on myös lopulta toimivampi, sillä se ei perustu kykyymme kasvaa tai yrittää itse järjestellä elämäämme. Toki tätä omaakin vahvistamista tarvitaan entistä enemmän tässä hajanaisessa maailmassa.

Efesolaiskirjeeseen sisältyy luottava ajatus siitä, että Jumala tietää ihmisiä paremmin, mikä on sisäiselle olemuksellemme hyväksi.

Maria, Maria – kunpa olisin saanut olla samassa seurueessa kanssasi, kun lähestyit Kristusta näin intiimisti. Liian usein jättäydyn kovin etäälle. Haluan tuntea tuoksuvan öljyn käsissäni ja antautua rakastamaan Kristusta rohkeasti ja läheltä.

Maria, ole minulle esikuvana maallisella taivalluksellani. Rohkaise minua huutamaan syntini mykistyneiltä huuliltani. Anna minun uskoa Kristuksen armo ja anteeksiantamus todeksi kohdallani. Kaipaan heittäytyä Kristuksen rakastamisen riemuun.

Ei minusta Mariaksi,
olen liian levoton.

Ei minusta Martaksikaan,
olen liian saamaton.

Ei minusta kenenkään toisen
roolia kantamaan.

Minä olen minä,
eikä minun muuta tarvitse ollakaan.

Jumala minut on luonut
omaksi kuvakseen.

Oman paikkani täytän,
kun olen Hänelle kuuliainen.

Tänä kesänä vadelmia kerätessäni tuli minulle tämä ajatus. Näitä aarteita on jaksettava etsiä kärsivällisesti. Pensasta on tarkkailtava eri suunnista. Aarteet ovat piilossa ja niitä ei löydä ilman kärsivällistä ja rauhallista tutkimista. Aarteet ovat kätkeytyneet ja nopealla, huolimattomalla vilkaisulla ne voivat jäädä huomaamatta.

Vaatii kärsivällisyyttä tutustua toisiimme ja itseemme ja niihin aarteisiin, joita meihin ja toinen toisiimme on kätketty. Joskus vain me piilotamme itsessämme olevat aarteemme niin taitavasti, että niitä on vaikea löytää, kun yritämme olla jotakin muuta, mitä olemme. Toisen kärsivällisyys voi tuoda esille sen, mikä on ollut piilossa.

Useimmissa autoissa roikkuu etuikkunalla jokin pieni esine; arpakuutiot, nyrkkeilyhanska, suojelusenkeli, ikoni ja joissakin maissa näkyy myös Koraanin ensimmäinen luku kultakehyksissään.

Kun asetuimme tänne Itä-Afrikaan pari vuosikymmentä sitten ja aloimme ymmärtää swahilia, meitä alkoi pian ihmetyttää miksi aina rukoillaan matkalaisten puolesta. Myös jumalanpalveluksen yleisessä esirukouksessa matkalaiset mainitaan kaikkien muiden apua tarvitsevien joukossa.

Mutta eikö nuo pienet esineet heilumassa autoissamme kerro myös tarpeesta saada varjelusta, voimaa tai edes hyvää onnea matkoillemme. Elämä on matka. Sen kulkemiseen tarvitsemme enemmän kuin onnea ja tuuria. Aina ei näy selvää suuntaa, silloin tarvitsemme Jumalaa oppaaksemme.

Kaiken kohdalleen asettaminen – voisiko ollakaan suurempaa toivetta! Kuva kaatuneesta pesäpöntöstä on kuva elämästä. Joskus on vaikea huomata, että kaiken kaatuessa paljon on ennallaan. Kuitenkaan – samoille juurille ei ole paluuta. Uusille juurille on.

Tansaniassa olen opettanut jo vuosia sitä miten kirkossa alttari rakennetaan. Tärkeää ovat oikeat värit ja kuviot, oikeat esineet alttarilla. Joskus vaikeinta on löytää kynttilät tai tuoreet kukat.

Viime pyhänä erään pienen kirkon alttarilla ihastellessani kauniita ruusuja, alttarin yli lehahti varpuspari, joka oli huolissaan ihmispaljoudesta ja musiikista, sillä arkena on niin hiljaista. Varpusten pyrähtely kertoi luomakunnan läsnäolosta ja Luojamme työstä selvemmin kuin ruusut alttarilla.

Minun on ollut vaikea saada tunnetasolla kosketusta Johannes Kastajaan. Siinä on auttanut hiukan suosikkiveistokseni Firenzessä. Sen tekijällä olisi jo nuorena ollut mahdollisuus päästä sisälle taidepiireihin. Hän päätti kuitenkin muuttaa Brasiliaan, jossa taide oli täysin toisenlaista. 10 vuoden kuluttua hän palasi läydettyään oman tapansa tehdä. Enää ei tarvinnut matkia mestareita vaan tehdä omanlaista perinnettä kunnioittaen ja siitä ammentaen.

Johannes Kastajasta tuli tiennäyttäjä Kristukseen. Hän löysi oman tiensä ja ehkä juuri siksi hänellä oli läheinen kosketus Jumalaan.

Elämä ei mene aina niin kuin haluaisin. Ei itselläni eikä toisilla. Haaveet eivät toteudu, hyvät yritykset valuvat hiekkaan. Joskus olen pettynyt itseeni ja pettynyt Jumalaan. En ymmärrä Häntä enkä Hänen aivoituksiaan. Kapinoin. Ja silti jatkan rukousta. Itsepintaisesti, hellittämättä. Sinä olet ainoa tukeni, turvani, kallioni. Sinä olet elämä, ikuinen elämä.

Gideon ei tiennyt olevansa urhea. Kun enkeli ilmestyi hänelle hän oli piilossa ryösteleviltä vihollisilta, puimassa viljaa. Jumala antoi enkelin kautta Gideonille tehtävän, joka vaati paljon rohkeutta. Gideon valitti ensin kurjaa tilannettaan, sitten testasi Jumalaa monta kertaa ja lopuksi suostui. Miten se oli mahdollista? Pelokas Gideon sai uuden identiteetin Jumalassa, löysi voiman ja rohkeuden luottamuksessa Jumalaan. Voisinko minäkin?

Enonkosken luostarin kappelin alttaritaulun nimi on ”Ristin juurella”. Juuri on latinaksi radix. Kristus kutsuu minua antamaan elämäni radikaalilla tavalla. Hiljaisuudessa kyselen, mitä se tarkoittaa minulle, tänään.

Sanovat, että pysyvää on vain muutos. Sanoissa on jotakin lohdullista: on jotakin pysyvää. Kun ajattelen Sinun valtakuntaasi, tuntuu hyvältä se, että siellä sanaan muutos ei sisälly valtataistelua eikä kilpailua. Kukaan ei koe itseään paremmaksi eikä huonommaksi, heikommaksi tai voimakkaammaksi siksi, ettei pysy mukana muutoksessa. Eikä tiedoilla ja taidoilla ole enää valtaa lyödä tietämättömiä ja taitamattomia.

Ikuinen ei tarkoita samaa kuin pysähtynyt ja liikkumaton. Sinun valtakunnassasi vain poissa on kaikki se, mikä estää iloitsemasta mahdollisuuksista.

Hiljaisuus on vastaanottamista. Se on kiittämistä ja ylistystä. Sydämessä on rauha ja ilo, luottamus Herraan.

Usein sydämen täyttävät monet tekemättömät tehtävät; pelot ja paineet onnistumisesta. On kuin olisi koko ajan liikettä ja ääntä.

Hiljaisuus on rauhaa. Se antaa tilaa uudelle, se kääntää mielemme kuuntelulle. Kuuntelemme näin Jumalaa ja lähimmäisiämme. Olemme läsnä.

Näen aikuisen kulkevan lapsen kanssa. Vanhemmalla on älypuhelin kädessään. Lapsi kysyy jotakin, mutta ei saa vastausta.

Jeesus asetti meille esimerkiksi lapsen. Lapsi osaa elää hiljaisuutta äänekkäästikin. Hiljaisuus on luottamusta, rauhaa ja iloa; rakkautta, elämistä tässä hetkessä, yhdessä toistemme kanssa, vuorovaikutuksessa.

Kuuntelemme Herraa silloinkin, kun olemme ja elämme lapsen kanssa ja kuulemme pientä.

Mietiskelevästä rukouksesta on vaikea kirjoittaa. Se on sanaton rukouksen muoto, kuinka siis voimme löytää sanoja sitä kuvailemaan? Se on rukous ilman käsitteitä, kuinka silloin löydämme käsitteitä sitä selittämään?

Se on mysteeri – Jumalan salattu yhteydenpito sielumme kanssa.  Me olemme pyhässä paikassa, jossa meidän täytyy riisua jalastamme rajallisten ajatustemme sandaalit, joilla etsimme Jumalaa vain oman ymmärryksemme rajoissa.

Mietiskelevä rukous on enemmän kuin käsite, koska Jeesus Kristus ei ole käsite vaan henkilö, jumalallinen persoona. Me etsimme kohtaamista Hänen kanssaan, joka rakastaa meitä. Siksi tällaisessa rukouksessa tuomme itsemme Hänen luokseen ja lepäämme Hänen läsnäolossaan.

Contemplation is difficult to write about. As it is a wordless form of prayer, how do we find words to describe it? It is a concept-less form of prayer, so how do we find the concepts to explain it?

We are in the realm of mystery – God’s mysterious way of communicating with the soul. As we are on holy ground, we have to remove the sandals of our finite ideas which seek to contain God within our own understanding.

Contemplation is beyond concept because Jesus Christ is not a concept, but a person, a divine person. We seek an encounter with the One who loves us. Therefore, in this type of prayer, we try to put ourselves in His Presence and rest there.

Eräänä päivänä Mestari tahtoi kohdata ihmisen:

- Lapseni, mikä mieltäsi painaa?

- Herrani, olen luvannut tehdä sinun työtäsi, mutta se, mitä sydämelläni on, ei vastaa kuvaani valtakuntasi työstä. Onko minun kieltäydyttävä sydämeni äänestä?

- Lapseni, miten asia on: päätätkö sinä itse, miten minua palvelet vai annanko minä jokaiselle omalleni hänelle suunnittelemani tehtävän ja välineet sen toteuttamiseksi?

- Herra, sinä annat.

- Etkö sitten luota, että minä itse olen asettanut ne sydämellesi? Onhan Pyhä Henkeni sinussa. Kun minä olen sinussa ja sinä olet minussa, minä osoitan sinulle tien, jota kulkea. Minun valtakuntani työmaalla on paljon tilaa monenlaisille ihmisille ja monenlaisille tehtäville.

Muistan lapsuudesta saakka vanhan painavan täkin, jonka alle isotätieni luona vinttikamarissa oli hyvä käydä nukkumaan. Sen alla oli lämmin ja turvallinen olla.

Elämässämme on asioita, jotka kaipaavat kasvulleen suojan ja tarpeellisen ajan kypsyä ja selkiintyä.

Mooses näki autiomaassa jotakin eriskummallista. Hän huomasi ihmeen ja halusi tutkia sitä tarkemmin. Ja hän kohtasi Jumalan. Hänet, joka on ”Minä olen”. Se muutti Mooseksen elämän. Mitä jos Mooses olisi mennyt palavan pensaan ohi? Jumala tekee ihmeitä tänäänkin, minunkin silmieni edessä. Huomaanko ne? Pysähdynkö ihmettelemään? Kohtaanko niissä Jumalan? Annako Hänen muuttaa elämääni – vaikka vain ihan vähän?

Yhdessä rukoilemisessa on uskomaton voima sillä Jumala on kaiken ykseyden lähde.

Olemme yleensä melko hyviä rukouksissa, joissa me pyydämme Jumalalta jotain – näin teemme meille luonnostamme, silloin kun asiat menevät huonosti tai kun jokin tilanne ei ole hallinnassa. Anova rukous on ehkäpä vaistomaisin rukouksen ilmenemismuoto. Pyhä Sanassa Jeesus kutsuu meitä rukoilemaan näin: "Anokaa niin teille annetaan." (Matt. 7:7). Kuitenkin Jumala tahtoo meidän myös tuntevan hänen rakkautensa suuruuden meitä kohtaan.

"Isä meidän" on täydellinen esimerkki pyytävästä rukouksesta. Sen kolme ensimmäistä rukousta ylistävät Isää, Jumalan valtakuntaa ja Hänen tahtonsa tapahtumista - vasta sitten me siirrymme pyytäviin rukouksiin.

There is incredible power in unity of hearts at prayer, because God is the source of all unity.

We are usually fairly good at the ‘asking’ type of prayer – it comes naturally to us when things go wrong or we are out of our depth. Intercession is possibly our most instinctive way of praying, and Scripture invites us to pray this way when Jesus says, ‘Ask and you shall receive’ (Matthew 7:7). However, God also wants us to come to know Him and the fullness of His love for us.

The ‘Our Father’ is a perfect example of this type of prayer. Here, the first three petitions are devoted to praise of the Father and praying for His will – only then do we move on to intercession as such.

Rukous Raamatun Sanan äärellä rauhoittaa sielua. Se on sinun ja Jeesuksen (joka on Jumalan Sana) välistä vuoropuhelua.

Jumalan sana tuo lohtua sielulle.

Sanan äärellä viipyminen tekee työtään syvällä sielussamme, myös silloin kun emme tiedosta sitä.

Praying with Scripture is an enriching way to pray, to calm the soul. This is because using Scripture is like having a dialogue between yourself and Jesus (who is the Word of God).

It contains so many comforting words from the Lord and these are like a balm to the soul.

Taking time with Scripture works on our souls in a deep way, even if we are not aware of it.

Kuuntelin aamuhartauden. Sen ajatus, Jeesus vieraana kodissani, tuli mieleen päivän mittaan ja vielä seuraavana aamuna. Se iti ajatuksia mutta myös syvää lämpöä.  Oli tapahtunut jotakin ei ihan jokapäiväistä, sellaista, mitä ei aina tapahdu, kun satunnaisesti kuuntelen radiohartauksia.

Hartauden pitäjä oli toki nähnyt vaivaa ja valmistautunut ja itse olin asettunut pöydän ääreen istumaan mutta mukana oli enemmän.  Jumala herätti minut kuulemaan, Hän puhui minulle, joka joskus kyllä psalmin sanoin pyydän sitäkin – useammin ehkä kuitenkin esittelen Hänelle omia ajatuksiani. Hän tuntee minut jopa niitä syvemmältä ja puhuu minulle. On se ihme, sitä kannattaa pysähtyä kuuntelemaan hartauden ajaksi ja hetkittäin pitkin päivää.

Vanhassa pihakoivussa roikkuu vanha linnunpönttö vinossa. Se on kiinnittynyt yhdestä kyljestään puun runkoon. Sen ulkomuoto tai asento ei ole estänyt sitä olemasta kotina vuodesta toiseen.

Koti on koti, vaikka se ei olisi hienossa kunnossakaan. Koti on se paikka, missä meidän on hyvä olla. Se on myös paikka, jossa asuu meille tärkeitä henkilöitä ja jossa me koemme saavamme huolenpitoa. Koti on paikka, johon me olemme tervetulleita ja odotettuja.

Kodiksi voi muodostua myös paikka, joka ei ole meidän synnyinkotimme. On olemassa paikkoja, joissa koemme olevamme kotona. Me tunnemme, että nyt minä olen tullut kotiin.

Eräänä päivänä Mestari kohtasi ihmisen:
- Lapseni, mikä mieltäsi painaa?
- Herrani, minulla on mielessäni muutamia hankkeita, mutta pelkään tuoda niitä sinulle, koska pelkään, että hylkäät ne.
- Mikä saa sinut sellaista pelkäämään?
- Ihmiset ovat jo monta kertaa tuominneet hankkeeni epäonnistumaan. En kestäisi, jos sinäkin sanot minulle “EI”.
- Lapseni, en koskaan sano sinulle itsellesi “EI” vaikka jonkun hankkeesi kieltäisinkin. Minun kieltoni on aina “KYLLÄ” jollekin muulle asialle elämässäsi, joka palvelee paremmin tahtoani ja koituu lopulta sinullekin suuremmaksi siunaukseksi. Mutta sinua vastaan en koskaan ole vaan seison aina uskollisesti rinnallasi.

Kuvanveistäjä Eva Ryynänen on kertonut, että Ristiinnaulittua veistäessään hän kärsii ihmisen pahuuden tähden. Samalla hänen mielessään välkkyy uusi lempeä kulttuuri, jossa ihmiset ymmärtävät toisiaan. Eva Ryynäsen Paaterin kirkon luonnon muodot ilmentävät jo tätä uutta.

Joka kevät on aina yhtä sykähdyttävää kuulla ensimmäisten kevään yölaulajien luritukset. Mustarastas aloittaa laulullaan ja toiset liittyvät laulajiin myöhemmin. Talven selkä on taittunut ja kuljemme kohti kesää.

Myöhemmin liittyy laulajiin heleällä äänellään punarinta, joka laulelee iltahämärissä puunlatvassa.  He kutsuvat kuulijaa vuosi vuoden jälkeen kasvun ihmeitä ihastelemaan. Elämä sykkii uuden elämän alkua.

Olen tehnyt turhaa työtä.  Verkot ovat tyhjät ja mielet. En tunne itseäni, en selviä ihmisten kanssa enkä työssä. On toivoton olo.  Tuntematon mies on rannalla ja kysyy minulta, yrittäjältä: ”Lapsi, onko sinulla mitään syötävää?  Heitä verkot vielä kerran.”

Eloton kivi oli vanginnut kuolleen Jeesuksen hautakammioonsa. Vasta matkalla naiset muistivat kiven, liian suuren ja painavan. Hauta oli sinetöity ja kuolema peruuttamaton. Niin suurta kiveä ei kukaan voisi liikuttaa ja lukittua hautaa avata. Kuka tekisi sen?  Mutta hauta onkin avoinna ja kivi syrjässä: ”Jeesus ei ole täällä. Hän on noussut ylös!” todistaa enkeli.  Ihmeitä emme käsitä, mutta ne ovat totta.

Lähimmät ystävät eivät jaksaneet tulla tueksi, ei valvoa, ei rukoilla. Näyttämö on pimeä. Jumala, Isäkin on hylännyt. Sitä on Jumalan Pojan tuska ihmisen tähden. Hengen pimeässä yössä Jumala kätkeytyy ja vetäytyy pois.  Huudan hänen puoleensa, mutta en koe hänen kaivattua läsnäoloaan.  Pidän kiinni lupauksesta:  ”Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän on voimallinen. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee ja riemuitsee sinusta,” Sef. 3:17. Sitä on toivo.

Ristin juurella oli surijoiden joukko, rohkeat naiset ja rakkain opetuslapsi. Jeesus ei keskity omaan tuskaansa, vaan huoleen vanhan äidin tulevaisuudesta.   Golgatalla kohtaavat maailman suurin tuska ja suurin rakkaus.

Pöydälle oli pudonnut nuoren naisen passikuva.  Luin sen takaa yli 20 vuotta vanhan tekstin: ”18 vuotiaan Tiinan muistoksi, Estonia 1994.”  Äiti, jonka tunsin, mutta jonka kieltä ymmärsin heikosti, oli lähettänyt kuvan. Vasta nyt tajusin, että hänen lapsensa oli kuollut, hukkunut meren aaltoihin.

Asenteet maassamme ovat koventuneet vuoden aikana. Julkinen keskustelu on kärjekästä ja sosiaalinen media tuo esiin pinnan alla vellovan vihan. Vihapuhe loukkaa ja satuttaa. Se vahvistaa ennakkoluuloja, rakentaa muureja ihmisryhmien välille ja lisää pelkoa.

Vihapuhe on erityisen huolestuttavaa siksi, että sanoista voi tulla tekoja. Puhe muuttuu väkivallaksi. Siksi vihapuheelle ei pidä antaa sijaa eikä valtaa.

Vihapuhe ja viharikos eivät kuitenkaan ole vain meidän aikamme ilmiöitä. Jeesuksen kärsimyshistoria on tästä esimerkki.

Jeesuksen vangitsemisen jälkeen häntä vartioivat miehet pilkkasivat ja löivät häntä.  Kuningas Herodes ja hänen sotilaansa kohtelivat Jeesusta halventavasti ja tekivät hänestä pilkkaa. Golgatalla hallitusmiehet ivasivat ristiinnaulittua Jeesusta. Myös paikalla olleet roomalaiset sotilaat pilkkasivat häntä. Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistäkin herjasi Jeesusta.

Sen sijaan ”kansa seisoi katselemassa” ja oli hiljaa. Suuri enemmistö ei noussut vastustamaan tapahtunutta. Pari tuhatta vuotta myöhemmin ihmisoikeustaistelija Martin Luther King sanoi: ”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.”

Pitkänäperjantaina vihan kohteena on Jumalan Poika, joka naulitaan ristille. Jumala sallii rakkaan Poikansa joutua häväistyksi, pahoinpidellyksi ja ihmisten hylkäämäksi. Ristillä näkyy viha ja pahuus, jonka Vapahtaja saa osakseen tältä maailmalta. Mutta vielä selvemmin näkyy hyvyys ja rakkaus, jolla Vapahtaja vastaa pahuuteen. Jeesus ei vaadi kostoa. Hän pyytää Isäänsä antamaan pahantekijöille anteeksi.

Pitkäperjantai ja pääsiäinen kertovat, että rakkaus voittaa vihan. Elämän voimat ovat kuoleman voimia väkevämmät.

Taiteilijat ovat olleet kiinnostuneita uskonnollisista kuvista, sillä niiden kautta on mahdollista puntaroida myös oman elämän valintoja ja sitä, mikä on tärkeintä. Samalla ne muistuttavat Jumalan kutsusta, joka myös on elämässä jossakin muodossa kohdattava.

Vincent van Gogh pyrki papiksi mutta häntä ei koskaan hyväksytty. Hänet kutsuttiin toisenlaista tehtävää toteuttamaan. Sekin häntä rikkoi ja raastoi mutta siitä jäi pysyvä jälki.

Marian kuvan äärellä puntaroimme myös omaa tietämme, jolle Jumala on kutsunut.

Psalmin sanassa luvataan Herran hyviä tekoja niille, jotka ovat sorrettuja, nälkäisiä, vangittuja, sokeita ja maahan painettuja. Herran hyvät teot eivät kuitenkaan usein näy niin kuin kenties toivoisimme. Avatessamme päivän sanomalehden tai internetin uutispalstat voimme lukea väkivallanteoista, nälänhädistä, sodan kauhuista, sairauksista. Missä ovat Herran hyvät teot?

Jumalallamme ei ole tässä maailmassa muita käsiä, jalkoja, sylejä ja sydämiä kuin meidän. Siksi meitä tarvitaan toteuttamaan Herran hyviä tekoja. Meitä tarvitaan ajamaan oikeutta, jakamaan leipää, vapauttamaan kahleista, toimimaan silminä ja nostamaan ylös. Meitä tarvitaan välittämään Jumalan rakkautta ja oikeudenmukaisuutta.

Mitä Herran tekoja sinä aiot tänään tehdä?

Maailman hätä puhuttelee meitä. Kuinka monen on lähdettävä kuin Joosefin, nuoren Marian ja pienen Jeesuslapsen. Enkeli ei tullut kaikille unessa varmaankaan, on vain lähdettävä koska muutkin lähtevät tai koska sydän sanoo niin. Ja on lähdettävä, kun kaupunki ympärillä muuttuu päivä päivältä enemmän raunioiksi ja autioiksi. On lähdettävä tai jäätävä ja kuoltava. Pelko kaivertaa sydäntä, nukkumattomat yöt, keskenjääneet ateriat, jano ja vilu. Eikä milloinkaan ole varmaa aukeaako ovi lämpimään ja turvalliseen, paikkaan jota edes hetken voisi kutsua kodiksi.

Olemme monena kesänä rippikoululaisten kanssa aamuisin koonneet rukoushelminauhaa, joka toiseksi viimeisenä päivänä on valmistunut kotiin vietäväksi.

Martin Lönnebon Elämän helmet, elämänrohkeuden, elämänhalun , itsehillinnän ja Jumalan lähellä elämisen harjoitteluun tarkoitetut helmet, Pelastusrengas on kulkenut monien nuorten ja aikuistenkin ranteissa. Osa isosistani keräsi niitä useita, jotka he toivat mukanaan leireille.

Niiden kanssa on saanut elää arkeaan, muistaen Jumalan rakastavan ja kaikkivaltiaan läsnäolon elämässään. Vaikka sitä, ei aina muistaisikaan, ovat ne silti rukouksena mukana elämässä.

Yöllä oli satanut lunta ja luostarin rukouspolku oli hautautunut lumen alle. Lapiomme raskasta nuoskalunta raivataksemme tien luostaria ympäröiville rukoustauluille ja ripustimme sitten kynttilälyhdyt kunkin taulun eteen.

Ennen vuoden vaihtumista vaelsimme laulaen taululta taululle ja pysähdyimme kunkin rukoustaulun eteen lukemaan ääneen siihen kirjoitetun rukouksen.

Tänään mietin, millä ruokin ajatuksiani. Älypuhelimelta on helppo lukea uutisia siitä, kuka nyt on toiminut väärin ja kuka on loukkaantunut.

Nähdessäni ruokamainoksen tunnistan itsessäni yllykkeen rynnätä jääkaapille. Väärään aikaan. Turhaan.

Väkivaltaviihteelle aikuinen mieli sanoo luonnostaan ei kiitos. Mutta kun toisen ihmisen ajatukset eivät miellytä, houkutus alkaa kiistellä kuuntelemisen sijaan on suuri.

Mitä tarkoittaa, että ruokin ajatuksiani rauhalla?

Yöllä herään ja toivon, että se. mitä eilen kuulin olisi ollut unta. Sain kuulla, että nuori sukulaiseni on tehnyt rikoksen ja joutuu nyt vuosiksi vankilaan. Mitään ei voi enää muuttaa, ei kannata yritä selittää. On turha etsiä lohduttavia sanoja vanhemmille, turha miettiä miten olisimme voineet tehdä toisin. Näin pimeässä tunnelissa on mahdotonta nähdä vielä valoa. On vain oltava hiljaa.

Jumala etsii meitä. Sinua ja minua. Hän kyllä tietää missä olemme, mutta Hän etsii yhteyttä meihin. Että mekin tietäisimme Hänen olevan tässä, läsnä - ja tuntisimme Hänet. Meidät on luotu yhteen Jumalan kanssa, elämään Hänen yhteydessään. Ilman yhteyttä Luojaamme olemme tuuliajolla. Jumala tietää sen. Hän ikävöi yhteyttä meihin, koska rakastaa meitä. Eikä vain ikävöi – Hän toimii.

Elämmekö tänään tätä päivää?
Eikö huomisesta huolen häivää?
Osaammeko elää nyt ja tässä
aivan tavallisessa arkielämässä?

Usein elämme vain tulevassa
haaveissa ja unelmissa.
Päivän, jonka lahjaksi saamme
vain suorittaen kuittaamme.

Näin Psalmi turhat haaveet lopettaa
ja oikein elämään meit opettaa:
"Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt,
riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä."

Alkuvuonna 2015 tiedotusvälineet kertoivat uutisia avaruudesta. Ensin komeetta C/2011 W3 (Lovejoy) syöksyi ennätysläheltä maapallon ohi, sitten voimakkaat revontulet valaisivat taivaan Etelä-Suomea myöten. Seuraavaksi tulipallo ilmestyi taivaalle ja kaiken huipennukseksi näimme melkein täydellisen auringonpimennyksen, jota moni innokas taivaantiiraaja oli tullut ihastelemaan Kaivopuiston observatorion eteen.

Vieressäni seisova mies ojensi minulle tummennetut suojalasit jotta voisin katsoa aurinkoa kohti. Kiitin häntä ja sanoin kuinka uskomatonta oli kuulla lyhyen ajan sisällä niin monta hyvää avaruusuutista.

Hän hymähti ja tokaisi: ”Eiväthän nämä uutisia ole. Tähtitieteilijät ovat ennustaneet taivaankappaleitten liikkeet jo satoja vuosia sitten”, ja jatkoi, ”on se vaan sellainen lamppu tuo aurinko että melkein täyspimennossakin se valaisee koko pallonpuoliskomme”.

Muutama vuosi sitten satoi kerralla kosteaa lunta niin paljon, että sen paino katkoi tukevatkin männynoksat. Kuusen oksat painuivat lumen painosta alas ja osa latvuksista taipui ja osa taittui.

Joskus elämää kuormittavat vaikeiden ratkaisujen, pulmallisten kysymysten, voimia vievien monimutkaisten ihmissuhteiden ja yhdessä vaikeasti ratkaistavien asioiden paino. Ne painavat niin paljon, että pystyssä pysymiseen menee kaikki voimavarat.

Asun Afrikassa, herään aamuisin usein minareetin kutsuun tai kukonlauluun. Mutta varmimman tiedon aamusta tuovat linnut jotka, kuin yhteisestä sopimuksesta alkavat tirskua ja vihellellä yhteen ääneen juuri kun auringon ensimmäiset säteet tuovat aavistuksen itsestään. Auringon nousussa lintujen äänet voimistuvat ja kohta niitä on kymmeniä, ehkä satoja. Ylistävät Luojaansa.

Maria. Sinä et antanut Jeesukselle ohjeita etkä neuvoja. Sinä vain kerroit, kuinka asiat ovat. Sinä luotit. Luotit siihen, että Jeesus kyllä toimii. Ja Jeesus toimi: vesi muuttui viiniksi.

Voisinko minäkin oppia rukoilemaan niin kuin Maria? Voisinko oppia vain kertomaan Jumalalle asiani ja antaa hänen huolehtia lopusta? Voisinko lakata ohjailemisen ja neuvomisen rukouksessani? Voisinko uskaltaa vain luottaa?

Nauramme työkaverien kanssa: koskahan keksitään rokote shoppausintoon. Joskus mietin, minkä takia runsaat, kauniisti asetellut tavarat kaupassa saavat mieleni niin iloiseksi. Tuovatko ne kenties mukanaan turvallisuuden tunteen siitä, että maailmassa vallitsee edelleen järjestys. Nälkä, lika ja vilu eivät ainakaan vielä uhkaa. Mutta miten voin huijata itseäni, ettei tavarailo täällä tarkoita lisää likakuormaa muualla?

Psalmi 119 on runsasjakeinen: 176 jaetta. Aikamoinen saalis. Itse asiassa olisi ihanaa vain tavata psalmin sanoja: toivo, yö, valveilla, ymmärrys, valo. Miten ne rakentavat sisimpääni tilan, jossa ne on aseteltu kauniisti ja runsaana esille? En tiedä. Niin vain tapahtuu. On suuri ilo, että Jumala on järjestyksen Jumala ja hän pitää minusta edelleen huolta.

”Kaste kutsuu taisteluihin rakkauden rintamaan, Herran kanssa kärsimäänkin kunnes viha voitetaan,” kaikui ympärilläni. Alttarilta katsoit sinä, Herra, ja ojensit käsiäsi minua kohti.

Liian harvoin minä muistan kastettani, Herra. Sitä, mitä kaikkea siinä olet antanut ja luvannut. Sitä, mihin sinä kasteen kautta minua kutsut.

Siksi minun täytyy palata eteesi aina uudelleen. Katsoa sinua, ja nähdä, miten sinä vastaat katseeseeni.

Sinun katseesi kutsuu luokseen. Se saa liikkeelle, sinnekin, minne en itse tahtoisi.

Syksyllä ripustan tuvan kattoon ja keittiön ikkunaan keraamiset tuikkulyhdyt. Kaivan aitasta esille ulkolyhdyt ja asetan yhden ulko-oven pieleen koukkuun roikkumaan.

Pimeään iltaan sytytettyjen kynttilöiden valo välkkyy kauas. Niiden valon loiste johdattaa kulkijan perille ja pimeässä loiste on kirkas.

Eikö ies ole sitoutumisen ja työn merkki? Miten siihen liittyy lepo? Miten ne mahtuvat samaan Raamatun jakeeseen, kahteen Jeesuksen lauseeseen? Katson lempeää ja nöyrää sydäntä, katson ja kuuntelen. Eikö ikeen alla oleva kuljekin eteenpäin - työ seuraa kuin luonnostaan, pakottamatta?